Jesajan kirja

Blogin päivittämisessä on ollut pieni viive, mutta näin pitkänäperjantaina on otollista palata astialle. Vaan olipahan taas melkoinen jytky luettavaksi. Jesajan kirja on yksi Raamatun pisimpiä (ja niin näyttää olevan sitä seuraava Jeremian kirjakin, joten menee varmaan taas hetki ennen seuraavaa päivitystä.)

Edeltävät kirjat Psalmeista Korkeaan Veisuun olivat ihan aidosti puhuttelevia, mutta Jesajan myötä tapahtuu paluu tylytysmeininkiin: Juuda ja Israel ovat syntisiä, ja profeetta julistaa Herran kostoa syntisille. Tämä levy jää paikalleen pyörimään aika monen sivun ajaksi. Tosin se jää lopulta vähän hämäräksi, onko Jumala rankaisemassa vai pelastamassa Israelia (ilmeisesti sekä että), koska molempia julistetaan vuorovedoin. Koin Jesajan ylipäänsä varsin vaikeasti avautuvana tekstinä; profeetan retoriikassa on jäsentely jäänyt koristelun varjoon. Se koristelu on sinänsä monin paikoin aika ansiokasta; Jesajan kirjasta on näköjään peräisin kiehtova ilmaisu ”seitsenkertainen aurinko”, joka oli minulle tuttu Joose Keskitalon samannimisestä biisistä.

Mukana on myös pieni ilmestyskirjallinen jakso ”lopun aikojen” tapahtumista: maanpiiri nääntyy ja lakastuu, viiniköynnös kuihtuu, maa murskaksi musertuu ja niin edelleen – erikoinen yksityiskohta on, että ”Sinä päivänä Herra kostaa korkeuden sotajoukolle korkeudessa ja maan kuninkaille maan päällä” (Jes. 24:21) – eli taivaalliset sotajoukot eivät säästy kostolta nekään?

Jesajassa on mukana muutamia kohtia, jotka kristittyjen oli sittemmin helppo tulkita Jeesusta tarkoittaviksi profetioiksi. Luvussa 11 kerrotaan, kuinka ”Iisain kannosta puhkeaa virpi” (tarkoittaa siis Daavidista suoraan polveutuvaa henkilöä), joka tuo oikeuden ja rauhan:

Hän halajaa Herran pelkoa; ei hän tuomitse silmän näöltä eikä jaa oikeutta korvan kuulolta, vaan tuomitsee vaivaiset vanhurskaasti ja jakaa oikein oikeutta maan nöyrille; suunsa sauvalla hän lyö maata, surmaa jumalattomat huultensa henkäyksellä. (Jes. 11:3–4)

Vielä selvemmin Jeesukseen yhdistyy luvun 53 kuvaus kärsivästä Herran palvelijasta:

Me vaelsimme kaikki eksyksissä niinkuin lampaat, kukin meistä poikkesi omalle tielleen. Mutta Herra heitti hänen päällensä kaikkien meidän syntivelkamme. Häntä piinattiin, ja hän alistui siihen eikä suutansa avannut; niinkuin karitsa, joka teuraaksi viedään, niinkuin lammas, joka on ääneti keritsijäinsä edessä, niin ei hän suutansa avannut. (Jes. 53:6–7)

Mutta yhteen jakeeseen, joka on tulkittu Jeesusta koskevaksi profetiaksi, liittyy mielenkiintoinen käännösvirhe, josta kerrotaan mm. Heikki Räisäsen ja Esko Saarisen Raamattutieto-kirjassa. Aiheesta on myös hyvä artikkeli englanninkielisessä Wikipediassa. Jae kuuluu näin:

Sentähden Herra itse antaa teille merkin: Katso, neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan ja antaa hänelle nimen Immanuel. (Jes. 7:14)

Varhaiset kristityt näet käyttivät kreikankielistä Vanhan Testamentin käännöstä heprealaisen alkuteoksen sijasta. Alkutekstin sana ha-almah kuitenkin tarkoittaa ilmeisesti ensisijaisesti nuorta naista, ei niinkään neitsyttä. Neitsyestä puhutaan silti myös vuoden 1992 suomennoksessa. Räisänen ja Saarinen mainitsevat, että käännöstyöstä vastannut komitea ehdotti siihen sanoja ”nuori nainen”, mutta Kirkolliskokoukselle tämä ei käynyt. Kun on pari tuhatta vuotta nojattu siihen ajatukseen, että vapahtaja sikisi Pyhästä Hengestä, ei Marian neitseellisyyden kyseenalaistaminen taida tulla kuulonkaan.

Korkea Veisu / Laulujen laulu

No niin,nyt päästiin tähän isojen poikien lukemistoon. Korkea Veisu tai eksaktimman nykykäännöksen mukaan Laulujen laulu on se kirja, joka vedetään esiin, kun halutaan osoittaa ettei Raamattu suinkaan ole seksuaalikielteinen teos. Lyhyessä kirjassa nainen ja mies, morsian ja ylkä, julistavat vuorotellen rakkauttaan toisiaan kohtaan. Tunteiden vuodatus saa melko tabermannilaisia sävyjä, kun osapuolet ottavat käyttöön mitä mielikuvituksellisimmat mielikuvat kuvatakseen toistensa fyysistä puoleensavetävyyttä:

Sinun povesi on ympyriäinen malja, josta sekoviini älköön puuttuko; sinun uumasi on nisukeko, liljojen ympäröimä. Sinun rintasi ovat kuin kaksi nuorta peuraa, kuin gasellin kaksoiset. Sinun kaulasi on kuin norsunluinen torni. Sinun silmäsi kuin Hesbonin lammikot Bat-Rabbimin portin luona; sinun nenäsi on kuin Libanonin torni, joka katsoo Damaskoon päin. (Laul. l. 7:2-4)

Hänen käsivartensa ovat kultatangot, krysoliittejä täynnä. Hänen lantionsa on norsunluinen taideteos, safiireilla peitetty. Hänen jalkansa ovat marmoripatsaat aitokultaisten jalustain nojassa. Hän on näöltänsä kuin Libanon, uhkea kuin setripuut. Hänen suunsa on sula makeus, hän on pelkkää suloisuutta. Sellainen on minun rakkaani, sellainen on ystäväni, te Jerusalemin tyttäret. (Laul. l. 5:14-16)

Kirjan luonteesta johtuen sitä on vuosisatojen saatossa pyritty usein selittämään vertauskuvallisesti: fyysisen rakkauden kuvauksessa olisikin kyse Jumalan ja hänen valitun kansansa tai vaihtoehtoisesti Kristuksen ja hänen seurakuntansa suhteesta. Täältä voi lukea, miten esimerkiksi Martti Luther pyrki juurta jaksaen tulkitsemaan Laulujen laulun sisällön hengelliseksi: kun mies ylistää naisensa silmiä ja huulia, kyse onkin Lutherin mukaan siitä, että Jumala antaa tunnustuksensa papistolle ja sen opetuksille.

Tämän blogin kommenteissa viitattiin aiemmin tulkintojeni kirjaimellisuuteen. Mutta täytyy sanoa, että tässä jos missä haluan pitäytyä kirjaimellisessa tulkinnassa. On mielestäni tämän hienon rakkausrunoelman vesittämistä ryhtyä lukemaan sitä Lutherin tavoin vertauskuvallisesti, tyystin riisuttuna kaikesta erotiikasta. Onni, että Laulujen laulu on aikoinaan hyväksytty osaksi juutalaisten Tanakia ja sitä myöten kristittyjen Raamattua – kaiken sotimisen ja tuomitsevuuden vastapainoksi on mukana sentään rahtunen rakkauttakin.

Laulujen laulua ovat käyttäneet musiikin lähteenä monet artistit Kate Bushista Popol Vuhiin; englanninkielisessä Wikipediassa on aika vaikuttava lista. Siinä mainittujen rinnalle ja ohi tekee mieleni nostaa Nick Cave, jonka tekemisiin en kumma kyllä ole tässä blogissa vielä kertaakaan viitannut, vaikka hänhän on raamatullinen viisuniekka jos kuka. Ei Cave Laulujen laulua ole missään biisissään suoraan lainannut, mutta hienossa luennossaan The Secret Life of The Love Song hän kertoo vaikuttuneensa Raamatun kirjoista eniten juuri Laulujen laulusta sekä Psalmeista.

Caven teesin mukaan ”aidon rakkauslaulun on oltava täynnä surun kuiskauksia ja murheen kaikuja”, ja Laulujen laulun Cave sanoo olevan kenties suurin koskaan kirjoitettu rakkauslaulu. Sisältääkö se sitten kipua ja surua? Kyllä, ainakin viidennen luvun alkujaksossa, jossa mies tulee keskellä yötä kolkuttamaan naisensa ovelle. Neito aprikoi hetken, mutta kun hän avaa oven, hänen rakkaansa on mennyt. Nainen etsii rakastaan kaupungilta, vartijat pahoinpitelevät hänet, eikä miestä vain löydy. Nainen parkuu olevansa rakkaudesta sairas.

Ajauduin jo vähän kauas aiheesta, mutta toisaalta mikä tahansa tekosyy on hyvä syy linkittää tähän Nick Caven mestariteokseen, jossa myös kolkutellaan ovelle, avataan ovi ja varoitetaan, että on paljon pahempi kohtalo olla Rakkauden rakastaja kuin Rakkauden halveksima rakastaja.

Saarnaaja

Turhuuksien turhuus, sanoi Saarnaaja, turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta! (Saarn. 1:2)

Näitä sanoja muistan jo ala-asteen opettajani meille oppilaille joskus toistelleen. En tosin muista, mikä oli asiayhteys. Mutta hyvinhän nuo sanat suomalaiseen suuhun ja mielenlaatuun keskimäärin sopivat. Saarnaajan kirja edustaa pessimististä näkemystä elämästä: kaikki vaivannäkö, vaikka se johtaisi maalliseen menestykseen, on turhaa, sillä rikas kuolee siinä missä köyhäkin.

Sananlaskujen tavoin Saarnaajan kirja on pantu kuningas Salomon nimiin. Mutta siinä missä Sananlaskuissa kehotettiin viisauteen, Saarnaaja näkee viisaudenkin yhtenä turhuutena muiden joukossa. Tieto lisää tuskaa, ja lopulta viisaan osa on sama kuin tyhmänkin:

Ja minä käänsin sydämeni tutkimaan viisautta ja tietoa, mielettömyyttä ja tyhmyyttä, ja minä tulin tietämään, että sekin oli tuulen tavoittelemista. Sillä missä on paljon viisautta, siinä on paljon surua; ja joka tietoa lisää, se tuskaa lisää. (Saarn. 1:17–18)

Viisaalla on silmät päässänsä, tyhmä taas vaeltaa pimeässä; mutta minä tulin tietämään myös sen, että toisen käy niinkuin toisenkin. Ja minä sanoin sydämessäni: Se, mikä kohtaa tyhmää, kohtaa minuakin; miksi olen sitten niin tuiki viisaaksi tullut? Ja minä sanoin sydämessäni: Tämäkin on turhuutta. Sillä ei jää viisaasta, niinkuin ei tyhmästäkään, ikuista muistoa, kun kerran tulevina päivinä kaikki unhotetaan; ja eikö kuole viisas niinkuin tyhmäkin? (Saarn. 2:14–16)

Mutta, mutta: tarkemmalla lukemisella käy ilmi, että kaiken perinpohjaisesta turhuudesta huolimatta Saarnaajan viestinä on, että elämästä tulisi nauttia – juuri siksi, että se on rajallinen ja päättyy aikanaan.

Minä tulin tietämään, ettei heillä ole muuta onnea kuin iloita ja tehdä hyvää eläessänsä. Mutta jokaiselle ihmiselle on sekin, että hän syö ja juo ja nauttii hyvää kaiken vaivannäkönsä ohessa, Jumalan lahja. (Saarn. 3:12–13)

Niin minä tulin näkemään, että ei ole mitään parempaa, kuin että ihminen iloitsee teoistansa, sillä se on hänen osansa. Sillä kuka tuo hänet takaisin näkemään iloksensa sitä, mikä tulee hänen jälkeensä? (Saarn. 3:22)

Mika Waltari on kertonut Saarnaajan kirjan olleen yksi tärkeimmistä Sinuhe egyptiläisen vaikutteista, ja täältähän se sinuhelainen elämänväsymys selvästi on peräisin:

Mitä on ollut, sitä vastakin on; ja mitä on tapahtunut, sitä vastakin tapahtuu. Ei ole mitään uutta auringon alla. Jos jotakin on, josta sanotaan: ”Katso, tämä on uutta”, niin on sitä kuitenkin ollut jo ennen, ammoisina aikoina, jotka ovat olleet ennen meitä. (Saarn. 1:9–10)

Tove Jansson puolestaan piikitteli synkistelyyn taipuvaisia filosofeja muumikirjassaan Taikurin hattu, jossa nyreä Piisamirotta lukee kirjaa nimeltä Kaiken turhuudesta. Kun Piisamirotta lopussa kadottaa kirjansa, hän pyytää Taikuria taikomaan sen takaisin. Nauraen Taikuri ojentaa Piisamirotalle uuden kirjan, jonka nimi on Kaiken tarpeellisuudesta. Ehkä Piisamirotalla oli jäänyt jotain oleellista hoksaamatta Saarnaajan kirjasta.

Ja tämä vielä: rapakon takana protestifolkin suurmies Pete Seeger sävelsi 1960-luvun taitteessa Saarnaajan kolmannen luvun alun (”Kaikella on määräaika”) muuttaen ainoastaan viimeisen rivin: Raamatussa todetaan, että ”Aika on sodalla ja aika rauhalla”, mutta Seegeriä ei kiinnostanut annostella enää yhtään lisäaikaa sodalle, ja niinpä Turn! Turn! Turn! -laulu päättyy sanoihin ”A time for peace, I swear it's not too late”.

The Byrdsin cover vuodelta 1965 oli jenkkien listaykkönen. Tässä hämmentävä video, jossa kappaleen tunnelma ja tanssijoiden meininki ei tunnu olevan aivan synkassa.

Herra Seeger, joka täyttää toukokuun alussa 92 vuotta, on edelleen aktiivinen folk-musiikin ja rauhanaatteen lipunkantaja. Ääni ei tietenkään ole aivan entisensä (ja alkuspiikissäkin tulee viaton kymmenen vuoden erhe), mutta Turn! Turn! Turnin kohdalla hän on näköjään ottanut tavakseen delegoida lauluvastuuta yleisölle. Eräänlainen herätyskokouksen tunnelmahan tässäkin on:

Sananlaskut

Ihmettelinkin aiemmin, kun kuningas Salomon kuulusta viisaudesta ei esitetty juurikaan todisteita – no, tässä ne nyt ovat. Sananlaskujen väitetään nimittäin olevan Salomon kirjoittamia.

Kirjan alkupuoli ei ole niinkään sananlaskuja siinä merkityksessä kuin minä sanan ymmärrän, vaan pikemminkin neuvoja ja elämänohjeita. Varsinaisia sananlaskuja on tarjolla luvusta 10 alkaen. Ne noudattavat usein muotoa ”X on sitä, mutta Y on tätä”. Muutamia esimerkkejä:

Viha virittää riitoja, mutta rakkaus peittää rikkomukset kaikki. (Sananl. 10:12)

Moni viskoo sanoja kuin miekanpistoja, mutta viisasten kieli on lääke. (Sananl. 12:18)

Viisas poika kuulee isän kuritusta, mutta pilkkaaja ei ota nuhdetta kuullaksensa. (Sananl. 13:1)

Parempi kuiva kannikka rauhassa kuin talon täysi uhripaistia riidassa. (Sananl. 17:1)

Kun kaikki Sananlaskut käy läpi, agenda tulee varsin selväksi: ihmisiä kannustetaan kuuliaisuuteen, ahkeruuteen, viisauteen, laupeuteen ja vanhurskauteen. Aika monessa kohdassa tehdään myös selväksi, että ruumiillinen kuritus on ihmiselle hyväksi. Onhan mukana tämäkin kyseenalainen klassikko:

Joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan; mutta joka häntä rakastaa, se häntä ajoissa kurittaa. (Sananl. 13:24)

Yksi mielenkiintoinen piirre Sananlaskuissa on se, miten tieto ja viisaus yhdistetään olennaisesti Jumalan seuraamiseen. Ensimmäisen luvun seitsemäs jae sisältää tunnetun lauseen ”Herran pelko on tiedon alku”. (Tämä siis vuoden 1933 käännöksen mukaan; itselleni tutumpi muoto ”Herran pelko on viisauden alku” on näköjään vuoden 1776 Bibliasta, kun taas vuoden 1992 käännöksessä lause on ”Herran pelko on tiedon perusta.”)

Mitä viisaus sitten Sananlaskujen mukaan on? Pikemmin kuin ominaisuutena, jota ihmisellä on joko paljon tai vähän, viisaus esitetään ikään kuin persoonallisena olentona. Viisautta ei tosin kirjoiteta isolla alkukirjaimella, mutta viisauteen viitataan persoonapronominilla. Suomen kielen hän on sukupuolineutraali, mutta Wikipedia-sivistin itseäni sen verran, että alkutekstissä viisaus on feminiini.

Kyseisen feminiinin suulla kerrotaan myös, että viisaus on Jumalan luomuksista ensimmäinen:

Herra loi minut töittensä esikoiseksi, ensimmäiseksi teoistaan, ennen aikojen alkua. Iankaikkisuudesta minä olen asetettu olemaan, alusta asti, hamasta maan ikiajoista. Ennenkuin syvyyksiä oli, synnyin minä, ennenkuin oli lähteitä, vedestä rikkaita. Ennenkuin vuoret upotettiin paikoilleen, ennen kukkuloita, synnyin minä, kun hän ei vielä ollut tehnyt maata, ei mantua, ei maanpiirin tomujen alkuakaan. (Sananl. 8:22–26)

Jos olenkin välillä ollut lopen tympääntynyt Vanhan Testamentin sivuilta huokuvaan muukalaisvihamielisyyteen ja kieroutuneeseen moraaliin, niin Sananlaskujen kirjasta on kiistatta löydettävissä paljon viisautta (oli viisaus sitten nainen tahi ei). Toki yksittäisiä älyttömyyksiä voi sieltäkin poimia, mutta puhun nyt kokonaisuudesta.

Muutama hillittömän hauska jaekin Sananlaskujen joukkoon mahtuu:

Kultarengas sian kärsässä on kaunis nainen, älyä vailla. (Sananl. 11:22)

Parempi asua autiossa maassa kuin toraisan vaimon vaivattavana. (Sananl. 21:19)

Kuin koira, joka palajaa oksennuksilleen, on tyhmä, joka yhä uusii hulluuksiansa. (Sananl. 26:11)

Survo hullua huhmaressa, petkelellä surveitten seassa: ei erkane hänestä hänen hulluutensa. (Sananl. 27:22)

Ehdoton suosikkijakeeni on kuitenkin tämä:

Mene, laiska, muurahaisen tykö, katso sen menoja ja viisastu. (Sananl. 6:6)

Jos koskaan ripustaisin seinälleni ristipistotekniikalla toteutun Raamattu-sitaatin, niin varmaankin sitten juuri tämän.

Psalmit

Psalmeissa riittikin lukemista. Kyseessä on Raamatun pisin yksittäinen kirja; tosin Psalmit on väliotsikoilla jaettu viiteen kirjaan, mutta tätä jakoa ei ole Mooseksen kirjojen tavoin nostettu sisällysluettelohierarkiaan asti.

Psalmithan ovat varhaisia virsiä ja rukouksia. Karkeasti puolet niistä on pantu kuningas Daavidin nimiin, ja useiden esittämisestä annetaan aluksi ohje: ”veisataan kuin viininkorjuulaulu”; ”matalassa äänialassa”; ”veisataan kuin 'Mykkä kyyhkynen kaukaisessa maassa'.”

Kielellisesti ja retorisesti psalmit ovat Raamatun tähän asti rikkainta kirjallisuutta. Niissä käytetään Jumalasta runsaasti vertauskuvallisia ilmaisuja: Jumala on kilpi, linna, kallio, paimen, autuuteni sarvi ja niin edelleen. Tekstissä on runsaasti toisteisuutta, ja huomasin lukiessani, että psalmeja pitäisi oikeastaan lukea ääneen, mielellään tietysti jylisevän karismaattisella saarnamiehen äänellä.

Sanoilla ”Herra on minun paimeneni” alkava psalmi 23 on varmasti psalmeista tunnetuin ja ylipäänsä koko Raamatun siteeratuimpia tekstikatkelmia. Mutta nyt harmittaa, kun en kuollaksenikaan muista, missä olen alun perin törmännyt tähän psalmin 23 variointiin:

”Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahaa, sillä olen laakson vittumaisin mies.”

Pikaisen nettihaun perusteella näyttää, että lause on ilmeisesti virheellisesti attriboitu George S. Pattonin nimiin. Oma perstuntumani on, että olisin lukenut sen joltain amerikkalaiselta underground-kirjailijalta. Mene tiedä.

Psalmeissa elää rinnakkain ajatus Jumalasta suojana, turvana vihollisilta sekä ajatus Jumalasta voimana, mahtina yli vihollisten. Herralta rukoillaan yhtä lailla armahdusta ja anteeksiantoa itselle kuin rangaistusta vihollisille. Voinee sanoa, että jossain määrin psalmien teksteissä alkaa murtautua esiin sellainen kristillisempi armon sanoma. Minun silmissäni olennaiseksi nousi psalmi 32, jossa syntien tunnustus johtaa anteeksiantoon:

Minä tunnustin sinulle syntini enkä peittänyt pahoja tekojani; minä sanoin: ”Minä tunnustan Herralle rikokseni”, ja sinä annoit anteeksi minun syntivelkani. Sela. (Ps. 32:5)

Tähän asti Vanhassa Testamentissa pojatkin ovat joutuneet kärsimään isiensä synneistä, ja siihen nähden tämä on suorastaan vallankumouksellinen näkemys: tunnusta – ja saat anteeksi.

Toinen uskonopillisesti edistyksellisenä näyttäytyvä teksti on psalmi 50, jossa kritisoidaan teuras- ja polttouhrien käyttöä. Siinä todetaan Jumalan suulla, etteivät eläinuhrit voisi Häntä itse asiassa vähempää kiinnostaa:

Minäkö söisin härkien lihaa tai joisin kauristen verta? Uhraa Jumalalle kiitos ja täytä lupauksesi Korkeimmalle. Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua. (Ps. 50:13–15)

Varmaankin juuri näiden ”modernimpien” painotusten vuoksi Psalmit on kelpuutettu VT:n puolelta mukaan siihen Gideonien levittävämään Uuteen Testamenttiin, joka meillekin ala-asteella jaettiin.

Parissa psalmissa löytyy yhä häivähdyksiä siitä vanhasta polyteistisesta maailmankuvasta, jonka esiintyminen Raamatun sivuilla minua kiehtoo. Psalmin 82 alussa todetaan Jumalan seisovan ”jumalien kokouksessa” ja olevan ”tuomari jumalien keskellä”. Psalmissa 89 taas kuvataan Jumalaa näin:

Sillä kuka pilvissä on Herran vertainen, kuka Jumalan poikain joukossa on niinkuin Herra? Hän on Jumala, ylen hirmuinen pyhien kokouksessa, peljättävämpi kaikkia, jotka hänen ympärillänsä ovat. (Ps. 89:7–8)

Näiden katkelmien perusteella Jahve olisi kylläkin jumalista mahtavin, mutta ei suinkaan ainoa jumala. Satuin muuten löytämään verkosta tämän Risto Lauhan kirjoittaman mainion suomenkielisen selvityksen siitä, miten juutalaisuus kehittyi polyteistisesta uskonnosta tiukan monoteistiseksi. Olennainen muutos on Lauhan mukaan tapahtunut pakkosiirtolaisuuden aikana 500-luvulla eKr.

Koska Psalmit on alun alkaenkin tarkoitettu laulettaviksi, ei ole mitenkään yllättävää, että niitä on myöhempinäkin aikoina puettu musiikin muotoon. Merkittävimpiin Raamatun tekstien crossover-sovelluksiin lukeutuu varmasti tämä psalmista 137 tehty reggaerenkutus:

Tämä on siis The Melodians -yhtyeen alkuperäinen versio. Boney M lisäsi omaan sovitukseensa kuupallisen rasittavuutta ja teki biisistä hitin.

Jobin kirja

Jobin tarina lienee Vanhan testamentin tunnetuimpia, mutta kerrataan juonen perusteet: Jumala kehuu Saatanalle, miten nuhteeton ja rehellinen mies on Uusin maassa asuva Job. Saatana arvelee, että Jobin hurskaus johtuu vain hänen maallisesta menestyksestään ja esittää vielä, että mikäli Jobilta riistetään hänen omaisuutensa ja perheensä, hän tulisi kiroamaan Jumalaa. Näin tapahtuu: Jobin karja, kamelit ja palvelijat tapetaan ja kaikki hänen kymmenen lastaan kuolevat talon luhistuessa heidän päälleen. Job ei kiroa Jumalaa, joten panoksia kovennetaan: Saatana lyö Jobiin pahoja paiseita. Vieläkään Job ei kiroa Jumalaa. Sitten Jobin ystävät saapuvat nuhtelemaan häntä; heidän mielestään ainoa mahdollinen selitys Jobin koettelemuksille on se, että hän on tehnyt syntiä. Job yrittää vakuutella viattomuuttaan. Väittely jatkuu näissä juoksuhauta-asetelmissa (suurin osa Jobin kirjasta koostuu Jobin ja ystäviensä keskustelusta), kunnes Jumala lopuksi avaa suunsa. Ensin Jumala huomauttaa Jobille, ettei tämän kannata väitellä Jumalan kanssa, koska, Jumala on luonut koko maailman ja on muutenkin aika tärkeä patu, mitä Job ihmisenä ei ole. Job nöyrtyy Jumalan edessä, jolloin Jumala palkitsee hänet antamalla hänelle ”kaikkea kaksin verroin enemmän, kuin hänellä ennen oli ollut”.

Melkoinen tarina. Siinä riittääkin vatvomista. Uskonnonfilosofisesti Jobin kirja on varmasti yksi Raamatun ongelmallisista.

Peruskysymyshän on se klassinen ”pahan ongelma”, mikä Estonian uppoamisien, tuhoisien tsunamien ja kaikkien inhimillisten katastrofien yhteydessä aina nousee esiin: jos Jumala on olemassa, ja jos Hän olemassaolonsa lisäksi on hyvä ja kaikkivoipainen, miten tällaista voi tapahtua? Miksi viattomat joutuvat kärsimään?

Jobin ystävät, joita ei kukaan järjissään oleva kyllä ystäviksi kutsuisi, edustavat eräänlaista julmaa menestysteologiaa: Job kärsii, siispä Job on rikkonut Jumalaa vastaan, sillä eihän Jumala synnitöntä rankaisisi. Jumala itse ei tosin tätä näkemystä allekirjoita, sillä hän nuhtelee lopussa Jobin ystäviä siitä, että he eivät ole puhuneet Jumalasta oikein, toisin kuin Job.

Mutta ei Jobin kirja toisaalta kovin lohdullista vastausta pahan ongelmaan tarjoa: Jobin kärsimykset kun johtuvat siitä, että Jumala laittaa hänet kärsimään Saatanan välityksellä (tai antaa hyväksyntänsä sille että Saatana laittaa Jobin kärsimään, miten tuon nyt tulkitseekin) todistaakseen Saatanalle, että Job on hurskas ja jumalaapelkäävä ihminen. Ei tällainen Jumala ole rakastava, hän on sadistinen.

Jobin vaivat sentään korvataan lopussa, kun hän on osoittautunut nöyräksi ja kuuliaiseksi, mutta kukaan ei kysy niiltä tapetuilta palvelijoilta ja lapsilta, oliko heistä mukavaa tulla tapetuksi tämän kokeen vuoksi.

Hienoin kriittinen tulkinta Jobin kirjasta onkin tämä verkkolehti Lehden uutinen vuodelta 892 eKr.: Jumalan vedonlyöntiongelma maksoi miehen terveyden. Siinä on oivallettu olennainen Jobin kirjan tarjoileman Jumala-kuvan kieroudesta.

Sananen vielä ystävästämme [S/s]aatanasta. Hän/se esiintyy nyt siis vasta toisen kerran koko Raamatussa, mutta tällä kertaa saamme hänestä hieman enemmän tietoja kuin Aikakirjoissa:

Mutta kun eräänä päivänä Jumalan pojat tulivat ja asettuivat Herran eteen, tuli myöskin saatana heidän joukossansa. Niin Herra kysyi saatanalta: ”Mistä sinä tulet?” Saatana vastasi Herralle ja sanoi: ”Maata kiertämästä ja siellä kuljeksimasta”. (Job 1:6–7)

Siinä on parissa lauseessa jo useampi tavattoman kiehtova seikka. Ensinnäkin Saatana esitellään nyt yhtenä ”Jumalan pojista”, tai ainakin hän esiintyy heidän joukossaan. Nämä ”Jumalan pojat” askarruttivat minua jo ensimmäisessä Mooseksen kirjassa. Saatanahan esitetään usein langenneeksi enkeliksi, eli sopii kuvaan, jos Jumalan pojat ymmärretään enkeleiksi. Ja vaihteeksi vertailua ei uudempaan vaan vanhempaan Raamatunkäännökseen, vuoden 1776 Bibliaan: siellä puhutaan sukupuolineutraalisti Jumalan lapsista, ei vain pojista.

Ja sitten on vielä tuo Saatanan kiertely ja kuljeskelu. Sitä ei sen kummemmin selitetä, mutta juuri Saatanan vastauksen ylimalkaisuus ja salaperäisyys tekee siitä kiinnostavan. Vastaushan on kuin huonoilla teillä olleen teinin vastaus vanhemmilleen: ”Olinpahan vaan tuolla noin.” Kuljeskeleeko Saatana kenties ihmisten joukossa? Vakoilemassa, viettelemässä syntiin? Pitämässä hauskaa? Ja tekeekö hän niin Jumalan nimenomaisesta määräyksestä vai Jumalalta salaa?

Ei sille mitään voi, mutta tähän mennessä Saatana on paljon Jahvea kiinnostavampi – ja miellyttävämpi – hahmo, jos pitäydytään puhtaasti siinä, mitä heistä on Raamatussa (tähän mennessä) kerrottu. On toki niinkin, että itse kullekin meistä saattaa olla eduksi, jos meistä kerrotaan mahdollisimman vähän.

Esterin kirja

Esterin kirja erottuu joukosta – ei vähiten siksi, että siinä ei mainita Jumalaa kertaakaan. Sikäli aika erikoinen Raamatun kirjaksi.

Esterin kirja on myös tähänastisista Raamatun kirjoista varmastikin juonivetoisin, ehkä osin uskottavuuden kustannuksella. Tarina lähtee liikkeelle, kun Persian kuningas Kserkses pitää kunnon bileet. (Vanhassa käännöksessä nimi on muodossa Ahasveros, mutta yleisesti hyväksytty tulkinta näyttää olevan, että kyseessä on Persiaa 485–465 eKr. hallinnut Kserkses I.) Viikon putken jälkeen, ”kun kuninkaan sydän oli viinistä iloinen”, kuningas haluaa esitellä vaimonsa kauneutta hoviherroilleen. Kun kuningatar Vasti kieltäytyy, ruhtinas Memukan neuvoo kuningasta vaihtamaan vaimoa – kas kun muuten saattaisivat muutkin naiset valtakunnassa heittäytyä tottelemattomiksi. Uuden vaimon valitsemiseksi järjestetään eräänlaiset missikilpailut, ja kruunun saa juutalainen Ester.

Kolmannessa luvussa näyttämölle tuodaan tämän tarinan pahis, ylimykseksi nouseva Haaman. Kun Esterin kasvatti-isä Mordokai kieltäytyy polvistumasta Haamanin edessä, Haaman katsoo asialliseksi tappaa kaikki juutalaiset koko valtakunnassa. Eikä kuninkaallakaan ole mitään moista vastaan.

Mutta koska Mordokai on aiemmin paljastanut kuningasta vastaan suunnatun salajuonen ja koska kuningas tykkää Esteristä, Haaman päätyy itse hirteen ja juutalaisille annetaan kunikaallisella määräyksellä lupa puolustautua. Aiempaa kansanmurhamääräystä kun ei voida byrokraattisista syistä perua.

Holokausti vältetään, mutta veri kyllä virtaa. Juutalaisten ”itsepuolustus” näet tarkoittaa 75 000 persialaisen lahtaamista. Tässä kohtaa viimeistään on tarinan uskottavuus vähän hataralla pohjalla. Noinkohan Persian kuningas, ”joka hallitsi Intiasta Etiopiaan saakka”, sallisi yhden vähemmistökansan tappaa 75 000 enemmistökansalaista? Tosin Esterin kirjassa annetaan Kserkseestä ylipäänsä hyvin epäitsenäinen kuva: juuri mitään päätöstä hän ei tee omasta aloitteestaan, vaan on aina muiden ohjailtavissa, ensin hoviväkensä, sitten Haamanin ja lopulta Esterin ja Mordokain.

Kun tarina sisältää sopivasti jännitystä, vehkeilyä ja hivenen lempeäkin, ei ole yllätys, että Esterin kirjastakin filmattiin Hollywood-spektaakkeli vuonna 1960. Raoul Walsh ohjasi ja myöhempien aikojen Dynastia-tähti Joan Collins esitti Esteriä. Taattua pökkelönäyteltyä jousisovitettua melodraamaa!