Ilmestyskirjallisuus oli antiikissa ihan oma kirjallisuuden lajityyppinsä. Genren konventioihin kuuluu, että sanottava sanotaan käyttämällä kryptisiä näkyjä, symboleja ja numerologiaa. Johanneksen ilmestyksessä lukijalle tarjotaan jonkinasteisia selityksiä osalle omituisista näyistä: esimerkiksi Ilmestyskirjan pedon seitsemän päätä ”ovat seitsemän vuorta, joiden päällä nainen istuu; ne ovat myös seitsemän kuningasta; heistä on viisi kaatunut, yksi on, viimeinen ei ole vielä tullut, ja kun hän tulee, pitää hänen vähän aikaa pysymän.” (Ilm. 17:9–10)
Aikalaislukijoille nämä vihjaukset ovat kai olleet enemmän tai vähemmän helppoja yhdistää tuon ajan maailmallisiin ilmiöihin. Nykylukijankin on helppo ainakin kuvitella ymmärtävänsä, että seitsemän vuoren päällä istuva ”suuri portto” on Rooma, aikansa maailmanvalta, joka vainosi kristittyjä. Toisaalta monia muitakin tulkintoja on esitetty; englanninkielisestä Wikipediasta löytyy peräti artikkeli 59 kaupungista, joiden väitetään olevan rakennettu seitsemälle kukkulalle. Sieltä vain valitsemaan oman mieltymyksen mukaan: onko Baabelin portto sittenkin Moskova, Mekka vai kenties Turku?
Ilmestyskirja vie lukijansa Raamatun ehdottomasti villeimmälle kärpässienitripille. Danielin kirja Vanhassa Testamentissa sisälsi samansuuntaista psykedeliaa, mutta tässä ollaan niin määrällisesti kuin laadullisesti aivan toisella tasolla. Näyte neljännestä luvusta:
Ja valtaistuimen edessä oli ikäänkuin lasinen meri, kristallin näköinen; ja valtaistuimen keskellä ja valtaistuimen ympärillä oli neljä olentoa, edestä ja takaa silmiä täynnä. Ja ensimmäinen olento oli leijonan näköinen, ja toinen olento nuoren härän näköinen, ja kolmannella olennolla oli ikäänkuin ihmisen kasvot, ja neljäs olento oli lentävän kotkan näköinen. Ja niillä neljällä olennolla oli kullakin kuusi siipeä, ja ne olivat yltympäri ja sisältä silmiä täynnä. Ja ne sanoivat lakkaamatta yötä päivää: "Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Jumala, Kaikkivaltias, joka oli ja joka on ja joka tuleva on". (Ilm. 4:6–8)
Ja onhan siellä tietysti tämä kryptinen maininta ”pedon luvusta”:
Tässä on viisaus. Jolla ymmärrys on, se laskekoon pedon luvun; sillä se on ihmisen luku. Ja sen luku on kuusisataa kuusikymmentä kuusi. (Ilm. 13:18)
Numerosarjan on erilaisin perustein tulkittu tarkoittaneen muun muassa keisari Neroa, paavia tai profeetta Muhammedia. Varmasti siitä on jollain logiikalla mahdollista vetää yhtäläisyysmerkkejä vaikka Kinnulan kunnanjohtajaan (ei minulla mitään Kinnulaa vastaan sinänsä ole). Kaikkien gootahtavien nuorisokulttuurien suunnannäyttäjällä Alesteir Crowleylla oli sentään pokkaa väittää itseään Ilmestyskirjan Pedoksi.
Nostettakoon esiin lystikäs tiedonmuru: eräissä vanhoissa käsikirjoituksissa pedon luvuksi ilmoitetaan itse asiassa 616. Eli ei kun takaisin laskutikkujen ääreen.
Muissakin Uuden Testamentin kirjoissa on viitattu ahkerasti lähestyvään (ja lähellä olevaan) Herran tulemukseen, mutta missään muualla ei uskaltauduta niin yksityiskohtaiseen lopun aikojen tapahtumien selostamiseen kuin Johanneksen ilmestyksessä. Tässä maailmanlopun tapahtumat käydään vaihe vaiheelta läpi: ensin avataan seitsemän sinettiä, sitten seitsemän enkeliä puhaltaa seitsemään pasuunaan, sen jälkeen maan päälle vuodatetaan seitsemän vihan maljaa. Oikeastaan jännä ajatus, että maailmanloppuun pitäisi liittyä näin paljon rituaaleja – eikö riittäisi, että Jumala vain napsauttaisi sormiaan ja toteaisi, että se on loppu nyt?
(Lukuisista Ilmestyskirja-vaikutteisista pop/rock-levytyksistä huomattavin on kreikkalaisen progebändin Aphrodite's Childin 1970-luvun alussa levyttämä 666, kokonainen Ilmestyskirjaan perustuva tupla-albumi.)
Jokaista sinettiä, pasuunaa ja maljaa seuraa tietty vitsaus tai mullistus. Kolmannes maasta palaa, kolmannes merestä muuttuu vereksi, kolmannes auringosta ja tähdistä pimenee, ja kolmannes ihmisistä kuolee. (Tosin koko joukko ihmisiä on lahdattu jo ennen tätä määräsummaa, joten enkelit saavat olla tarkkoina laskuissaan.) Salamoita, rakeita, maanjäristys, ihmiskasvoisia ja skorpionin piikillä varustettuja heinäsirkkoja – Jumalan erikoistehosteosastolla paiskitaan ylitöitä kolmessa vuorossa.
Lopuksi on sitten aika viimeisen tuomion. Ne, joiden nimeä ei ole kirjoitettu Elämän kirjaa, paiskataan tuliseen järveen. Hyviksille puolestaan on tarjolla uusi taivas ja uusi maa sekä uusi Jerusalem, jossa Jumala asuu ihmisten keskellä.
Kirjan luonteen vuoksi sen kanonisuus on toisinaan kyseenalaistettu. Ortodoksit eivät lue Ilmestyskirjaa liturgioissaan. Luther-Mara puolestaan esitti aikanaan epäilyksensä siitä, olisiko kirjaa kannattanut kelpuuttaa Uuteen Testamenttiin (ja muutti myöhemmin mielipidettään).
Eipä silti, on helppo uskoa, että Ilmestyskirja voi olla vaarallista luettavaa sellaisille ihmisille, jotka kärsivät yhtäaikaisesti ailahtelevasta mielenterveydestä ja ylivirittyneestä uskonnollisuudesta.
Lopunajan ennusmerkkien ja tarkkojen aikojen ilmoittaminen (kolme ja puoli vuotta on ajanjakso, joka toistuu useamman kerran Ilmestyskirjassa) on tietysti antanut erinäisille maailmanlopun ennustajille niinsanotusti hyvät pohjat tulkita milloin mitäkin oman aikansa tapahtumia Ilmestyskirjassa kuvatuiksi merkeiksi. Kotoinen esimerkki on esimerkiksi Lappeenrannan profeetta Harri Veijonen, joka kuulemma jo 1980-luvulla ilmoitti myyvänsä filatelialuetteloa ”vuoden loppuun tai kunnes tempaus tulee”.
Satiirinen The Onion -lehti kantoi oman kortensa kekoon vuonna 2003 uutisoimalla Arnold Schwarzeneggerin noususta Kalifornian kuvernööriksi: ”Schwarzenegger elected first horseman of the Apocalypse”.
Hieman oppineemmat kirkolliset piirit ovat käyttäneet Ilmestyskirjaa lyömäaseena teologisissa kiistoissa. Silloin kun protestantismi ja katolisuus olivat vielä isosti sotajalalla, tulkittiin protestanttileireissä mielellään katolisen kirkon olevan ”porttokirkko” ja paavin Antikristus.
Toisaalta uutiset Pohjois-Siperian rannikon valtavista metaanipäästöistä ja niihin liittyvät skenaariot mahdollisesta äkillisestä ilmastonmuutoksesta voivat viedä sekulaariltakin pohjalta ponnistavan tarkkailijan maailmanlopun tunnelmiin. Mikään ei tietenkään estä tulkitsemasta ympäristötuhoja nimenomaan Ilmestyskirjan valossa. Ekologinen eskatologia voisi olla aika näppärä teoreettinen viitekehys, jos opiskelisi teologiaa. (Jaaha, luulin juuri keksineeni jotain omaperäistä, mutta tätäkin teemaa on käsitellyt ainakin herra Katsuhiro Kohara.)
Lattea viimeinen tuomioni: Ilmestyskirja on mielikuvitusta kiihottava teos, mutta ei sillä oikein mitään opillista saati eettistä annettavaa ole. Siltä kannalta tarkasteltuna värittömät Paavalin kirjeet olivat sittenkin antoisampia. Tai ehkä olen vain tulossa vanhaksi.
Tässä yhteydessä on hyvä vinkata mainiota The Brick Testament -sivustoa (kun en aiemmin ole muistanut sitä tehdä): asialleen hämmentävän omistautunut amerikkalainen Brendan Powell Smith on rakentanut Raamatun tarinoista lego-asetelmia. Sivusto sisältää yli 4500 kuvaa. Osassa kuvia turha puhekuplien käyttö vie toteutuksen liikaa alleviivaavan huumorin puolelle, mutta on joukossa todella herkullisiakin jaksoja. Parhaimmistoa ovat yleensä ne tarinat, joissa on paljon väkivaltaa, tuhoa ja kuolemaa. Muutamana erityisen hienona nostettakoon esiin tarina Nooan arkista, lukuisat ympärileikkauskuvaukset – ja tietenkin koko Ilmestyskirja.
Pitkä kirja on nyt luettu. Kirjaan blogiin ennen joulua vielä jotain kokoavia ajatuksia ja jätän sen sitten bittiavaruuteen pölyttymään satunnaisten kävijöiden löydettäväksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti