Jesajan kirja

Blogin päivittämisessä on ollut pieni viive, mutta näin pitkänäperjantaina on otollista palata astialle. Vaan olipahan taas melkoinen jytky luettavaksi. Jesajan kirja on yksi Raamatun pisimpiä (ja niin näyttää olevan sitä seuraava Jeremian kirjakin, joten menee varmaan taas hetki ennen seuraavaa päivitystä.)

Edeltävät kirjat Psalmeista Korkeaan Veisuun olivat ihan aidosti puhuttelevia, mutta Jesajan myötä tapahtuu paluu tylytysmeininkiin: Juuda ja Israel ovat syntisiä, ja profeetta julistaa Herran kostoa syntisille. Tämä levy jää paikalleen pyörimään aika monen sivun ajaksi. Tosin se jää lopulta vähän hämäräksi, onko Jumala rankaisemassa vai pelastamassa Israelia (ilmeisesti sekä että), koska molempia julistetaan vuorovedoin. Koin Jesajan ylipäänsä varsin vaikeasti avautuvana tekstinä; profeetan retoriikassa on jäsentely jäänyt koristelun varjoon. Se koristelu on sinänsä monin paikoin aika ansiokasta; Jesajan kirjasta on näköjään peräisin kiehtova ilmaisu ”seitsenkertainen aurinko”, joka oli minulle tuttu Joose Keskitalon samannimisestä biisistä.

Mukana on myös pieni ilmestyskirjallinen jakso ”lopun aikojen” tapahtumista: maanpiiri nääntyy ja lakastuu, viiniköynnös kuihtuu, maa murskaksi musertuu ja niin edelleen – erikoinen yksityiskohta on, että ”Sinä päivänä Herra kostaa korkeuden sotajoukolle korkeudessa ja maan kuninkaille maan päällä” (Jes. 24:21) – eli taivaalliset sotajoukot eivät säästy kostolta nekään?

Jesajassa on mukana muutamia kohtia, jotka kristittyjen oli sittemmin helppo tulkita Jeesusta tarkoittaviksi profetioiksi. Luvussa 11 kerrotaan, kuinka ”Iisain kannosta puhkeaa virpi” (tarkoittaa siis Daavidista suoraan polveutuvaa henkilöä), joka tuo oikeuden ja rauhan:

Hän halajaa Herran pelkoa; ei hän tuomitse silmän näöltä eikä jaa oikeutta korvan kuulolta, vaan tuomitsee vaivaiset vanhurskaasti ja jakaa oikein oikeutta maan nöyrille; suunsa sauvalla hän lyö maata, surmaa jumalattomat huultensa henkäyksellä. (Jes. 11:3–4)

Vielä selvemmin Jeesukseen yhdistyy luvun 53 kuvaus kärsivästä Herran palvelijasta:

Me vaelsimme kaikki eksyksissä niinkuin lampaat, kukin meistä poikkesi omalle tielleen. Mutta Herra heitti hänen päällensä kaikkien meidän syntivelkamme. Häntä piinattiin, ja hän alistui siihen eikä suutansa avannut; niinkuin karitsa, joka teuraaksi viedään, niinkuin lammas, joka on ääneti keritsijäinsä edessä, niin ei hän suutansa avannut. (Jes. 53:6–7)

Mutta yhteen jakeeseen, joka on tulkittu Jeesusta koskevaksi profetiaksi, liittyy mielenkiintoinen käännösvirhe, josta kerrotaan mm. Heikki Räisäsen ja Esko Saarisen Raamattutieto-kirjassa. Aiheesta on myös hyvä artikkeli englanninkielisessä Wikipediassa. Jae kuuluu näin:

Sentähden Herra itse antaa teille merkin: Katso, neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan ja antaa hänelle nimen Immanuel. (Jes. 7:14)

Varhaiset kristityt näet käyttivät kreikankielistä Vanhan Testamentin käännöstä heprealaisen alkuteoksen sijasta. Alkutekstin sana ha-almah kuitenkin tarkoittaa ilmeisesti ensisijaisesti nuorta naista, ei niinkään neitsyttä. Neitsyestä puhutaan silti myös vuoden 1992 suomennoksessa. Räisänen ja Saarinen mainitsevat, että käännöstyöstä vastannut komitea ehdotti siihen sanoja ”nuori nainen”, mutta Kirkolliskokoukselle tämä ei käynyt. Kun on pari tuhatta vuotta nojattu siihen ajatukseen, että vapahtaja sikisi Pyhästä Hengestä, ei Marian neitseellisyyden kyseenalaistaminen taida tulla kuulonkaan.

Korkea Veisu / Laulujen laulu

No niin,nyt päästiin tähän isojen poikien lukemistoon. Korkea Veisu tai eksaktimman nykykäännöksen mukaan Laulujen laulu on se kirja, joka vedetään esiin, kun halutaan osoittaa ettei Raamattu suinkaan ole seksuaalikielteinen teos. Lyhyessä kirjassa nainen ja mies, morsian ja ylkä, julistavat vuorotellen rakkauttaan toisiaan kohtaan. Tunteiden vuodatus saa melko tabermannilaisia sävyjä, kun osapuolet ottavat käyttöön mitä mielikuvituksellisimmat mielikuvat kuvatakseen toistensa fyysistä puoleensavetävyyttä:

Sinun povesi on ympyriäinen malja, josta sekoviini älköön puuttuko; sinun uumasi on nisukeko, liljojen ympäröimä. Sinun rintasi ovat kuin kaksi nuorta peuraa, kuin gasellin kaksoiset. Sinun kaulasi on kuin norsunluinen torni. Sinun silmäsi kuin Hesbonin lammikot Bat-Rabbimin portin luona; sinun nenäsi on kuin Libanonin torni, joka katsoo Damaskoon päin. (Laul. l. 7:2-4)

Hänen käsivartensa ovat kultatangot, krysoliittejä täynnä. Hänen lantionsa on norsunluinen taideteos, safiireilla peitetty. Hänen jalkansa ovat marmoripatsaat aitokultaisten jalustain nojassa. Hän on näöltänsä kuin Libanon, uhkea kuin setripuut. Hänen suunsa on sula makeus, hän on pelkkää suloisuutta. Sellainen on minun rakkaani, sellainen on ystäväni, te Jerusalemin tyttäret. (Laul. l. 5:14-16)

Kirjan luonteesta johtuen sitä on vuosisatojen saatossa pyritty usein selittämään vertauskuvallisesti: fyysisen rakkauden kuvauksessa olisikin kyse Jumalan ja hänen valitun kansansa tai vaihtoehtoisesti Kristuksen ja hänen seurakuntansa suhteesta. Täältä voi lukea, miten esimerkiksi Martti Luther pyrki juurta jaksaen tulkitsemaan Laulujen laulun sisällön hengelliseksi: kun mies ylistää naisensa silmiä ja huulia, kyse onkin Lutherin mukaan siitä, että Jumala antaa tunnustuksensa papistolle ja sen opetuksille.

Tämän blogin kommenteissa viitattiin aiemmin tulkintojeni kirjaimellisuuteen. Mutta täytyy sanoa, että tässä jos missä haluan pitäytyä kirjaimellisessa tulkinnassa. On mielestäni tämän hienon rakkausrunoelman vesittämistä ryhtyä lukemaan sitä Lutherin tavoin vertauskuvallisesti, tyystin riisuttuna kaikesta erotiikasta. Onni, että Laulujen laulu on aikoinaan hyväksytty osaksi juutalaisten Tanakia ja sitä myöten kristittyjen Raamattua – kaiken sotimisen ja tuomitsevuuden vastapainoksi on mukana sentään rahtunen rakkauttakin.

Laulujen laulua ovat käyttäneet musiikin lähteenä monet artistit Kate Bushista Popol Vuhiin; englanninkielisessä Wikipediassa on aika vaikuttava lista. Siinä mainittujen rinnalle ja ohi tekee mieleni nostaa Nick Cave, jonka tekemisiin en kumma kyllä ole tässä blogissa vielä kertaakaan viitannut, vaikka hänhän on raamatullinen viisuniekka jos kuka. Ei Cave Laulujen laulua ole missään biisissään suoraan lainannut, mutta hienossa luennossaan The Secret Life of The Love Song hän kertoo vaikuttuneensa Raamatun kirjoista eniten juuri Laulujen laulusta sekä Psalmeista.

Caven teesin mukaan ”aidon rakkauslaulun on oltava täynnä surun kuiskauksia ja murheen kaikuja”, ja Laulujen laulun Cave sanoo olevan kenties suurin koskaan kirjoitettu rakkauslaulu. Sisältääkö se sitten kipua ja surua? Kyllä, ainakin viidennen luvun alkujaksossa, jossa mies tulee keskellä yötä kolkuttamaan naisensa ovelle. Neito aprikoi hetken, mutta kun hän avaa oven, hänen rakkaansa on mennyt. Nainen etsii rakastaan kaupungilta, vartijat pahoinpitelevät hänet, eikä miestä vain löydy. Nainen parkuu olevansa rakkaudesta sairas.

Ajauduin jo vähän kauas aiheesta, mutta toisaalta mikä tahansa tekosyy on hyvä syy linkittää tähän Nick Caven mestariteokseen, jossa myös kolkutellaan ovelle, avataan ovi ja varoitetaan, että on paljon pahempi kohtalo olla Rakkauden rakastaja kuin Rakkauden halveksima rakastaja.

Saarnaaja

Turhuuksien turhuus, sanoi Saarnaaja, turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta! (Saarn. 1:2)

Näitä sanoja muistan jo ala-asteen opettajani meille oppilaille joskus toistelleen. En tosin muista, mikä oli asiayhteys. Mutta hyvinhän nuo sanat suomalaiseen suuhun ja mielenlaatuun keskimäärin sopivat. Saarnaajan kirja edustaa pessimististä näkemystä elämästä: kaikki vaivannäkö, vaikka se johtaisi maalliseen menestykseen, on turhaa, sillä rikas kuolee siinä missä köyhäkin.

Sananlaskujen tavoin Saarnaajan kirja on pantu kuningas Salomon nimiin. Mutta siinä missä Sananlaskuissa kehotettiin viisauteen, Saarnaaja näkee viisaudenkin yhtenä turhuutena muiden joukossa. Tieto lisää tuskaa, ja lopulta viisaan osa on sama kuin tyhmänkin:

Ja minä käänsin sydämeni tutkimaan viisautta ja tietoa, mielettömyyttä ja tyhmyyttä, ja minä tulin tietämään, että sekin oli tuulen tavoittelemista. Sillä missä on paljon viisautta, siinä on paljon surua; ja joka tietoa lisää, se tuskaa lisää. (Saarn. 1:17–18)

Viisaalla on silmät päässänsä, tyhmä taas vaeltaa pimeässä; mutta minä tulin tietämään myös sen, että toisen käy niinkuin toisenkin. Ja minä sanoin sydämessäni: Se, mikä kohtaa tyhmää, kohtaa minuakin; miksi olen sitten niin tuiki viisaaksi tullut? Ja minä sanoin sydämessäni: Tämäkin on turhuutta. Sillä ei jää viisaasta, niinkuin ei tyhmästäkään, ikuista muistoa, kun kerran tulevina päivinä kaikki unhotetaan; ja eikö kuole viisas niinkuin tyhmäkin? (Saarn. 2:14–16)

Mutta, mutta: tarkemmalla lukemisella käy ilmi, että kaiken perinpohjaisesta turhuudesta huolimatta Saarnaajan viestinä on, että elämästä tulisi nauttia – juuri siksi, että se on rajallinen ja päättyy aikanaan.

Minä tulin tietämään, ettei heillä ole muuta onnea kuin iloita ja tehdä hyvää eläessänsä. Mutta jokaiselle ihmiselle on sekin, että hän syö ja juo ja nauttii hyvää kaiken vaivannäkönsä ohessa, Jumalan lahja. (Saarn. 3:12–13)

Niin minä tulin näkemään, että ei ole mitään parempaa, kuin että ihminen iloitsee teoistansa, sillä se on hänen osansa. Sillä kuka tuo hänet takaisin näkemään iloksensa sitä, mikä tulee hänen jälkeensä? (Saarn. 3:22)

Mika Waltari on kertonut Saarnaajan kirjan olleen yksi tärkeimmistä Sinuhe egyptiläisen vaikutteista, ja täältähän se sinuhelainen elämänväsymys selvästi on peräisin:

Mitä on ollut, sitä vastakin on; ja mitä on tapahtunut, sitä vastakin tapahtuu. Ei ole mitään uutta auringon alla. Jos jotakin on, josta sanotaan: ”Katso, tämä on uutta”, niin on sitä kuitenkin ollut jo ennen, ammoisina aikoina, jotka ovat olleet ennen meitä. (Saarn. 1:9–10)

Tove Jansson puolestaan piikitteli synkistelyyn taipuvaisia filosofeja muumikirjassaan Taikurin hattu, jossa nyreä Piisamirotta lukee kirjaa nimeltä Kaiken turhuudesta. Kun Piisamirotta lopussa kadottaa kirjansa, hän pyytää Taikuria taikomaan sen takaisin. Nauraen Taikuri ojentaa Piisamirotalle uuden kirjan, jonka nimi on Kaiken tarpeellisuudesta. Ehkä Piisamirotalla oli jäänyt jotain oleellista hoksaamatta Saarnaajan kirjasta.

Ja tämä vielä: rapakon takana protestifolkin suurmies Pete Seeger sävelsi 1960-luvun taitteessa Saarnaajan kolmannen luvun alun (”Kaikella on määräaika”) muuttaen ainoastaan viimeisen rivin: Raamatussa todetaan, että ”Aika on sodalla ja aika rauhalla”, mutta Seegeriä ei kiinnostanut annostella enää yhtään lisäaikaa sodalle, ja niinpä Turn! Turn! Turn! -laulu päättyy sanoihin ”A time for peace, I swear it's not too late”.

The Byrdsin cover vuodelta 1965 oli jenkkien listaykkönen. Tässä hämmentävä video, jossa kappaleen tunnelma ja tanssijoiden meininki ei tunnu olevan aivan synkassa.

Herra Seeger, joka täyttää toukokuun alussa 92 vuotta, on edelleen aktiivinen folk-musiikin ja rauhanaatteen lipunkantaja. Ääni ei tietenkään ole aivan entisensä (ja alkuspiikissäkin tulee viaton kymmenen vuoden erhe), mutta Turn! Turn! Turnin kohdalla hän on näköjään ottanut tavakseen delegoida lauluvastuuta yleisölle. Eräänlainen herätyskokouksen tunnelmahan tässäkin on: