Jesajan kirja

Blogin päivittämisessä on ollut pieni viive, mutta näin pitkänäperjantaina on otollista palata astialle. Vaan olipahan taas melkoinen jytky luettavaksi. Jesajan kirja on yksi Raamatun pisimpiä (ja niin näyttää olevan sitä seuraava Jeremian kirjakin, joten menee varmaan taas hetki ennen seuraavaa päivitystä.)

Edeltävät kirjat Psalmeista Korkeaan Veisuun olivat ihan aidosti puhuttelevia, mutta Jesajan myötä tapahtuu paluu tylytysmeininkiin: Juuda ja Israel ovat syntisiä, ja profeetta julistaa Herran kostoa syntisille. Tämä levy jää paikalleen pyörimään aika monen sivun ajaksi. Tosin se jää lopulta vähän hämäräksi, onko Jumala rankaisemassa vai pelastamassa Israelia (ilmeisesti sekä että), koska molempia julistetaan vuorovedoin. Koin Jesajan ylipäänsä varsin vaikeasti avautuvana tekstinä; profeetan retoriikassa on jäsentely jäänyt koristelun varjoon. Se koristelu on sinänsä monin paikoin aika ansiokasta; Jesajan kirjasta on näköjään peräisin kiehtova ilmaisu ”seitsenkertainen aurinko”, joka oli minulle tuttu Joose Keskitalon samannimisestä biisistä.

Mukana on myös pieni ilmestyskirjallinen jakso ”lopun aikojen” tapahtumista: maanpiiri nääntyy ja lakastuu, viiniköynnös kuihtuu, maa murskaksi musertuu ja niin edelleen – erikoinen yksityiskohta on, että ”Sinä päivänä Herra kostaa korkeuden sotajoukolle korkeudessa ja maan kuninkaille maan päällä” (Jes. 24:21) – eli taivaalliset sotajoukot eivät säästy kostolta nekään?

Jesajassa on mukana muutamia kohtia, jotka kristittyjen oli sittemmin helppo tulkita Jeesusta tarkoittaviksi profetioiksi. Luvussa 11 kerrotaan, kuinka ”Iisain kannosta puhkeaa virpi” (tarkoittaa siis Daavidista suoraan polveutuvaa henkilöä), joka tuo oikeuden ja rauhan:

Hän halajaa Herran pelkoa; ei hän tuomitse silmän näöltä eikä jaa oikeutta korvan kuulolta, vaan tuomitsee vaivaiset vanhurskaasti ja jakaa oikein oikeutta maan nöyrille; suunsa sauvalla hän lyö maata, surmaa jumalattomat huultensa henkäyksellä. (Jes. 11:3–4)

Vielä selvemmin Jeesukseen yhdistyy luvun 53 kuvaus kärsivästä Herran palvelijasta:

Me vaelsimme kaikki eksyksissä niinkuin lampaat, kukin meistä poikkesi omalle tielleen. Mutta Herra heitti hänen päällensä kaikkien meidän syntivelkamme. Häntä piinattiin, ja hän alistui siihen eikä suutansa avannut; niinkuin karitsa, joka teuraaksi viedään, niinkuin lammas, joka on ääneti keritsijäinsä edessä, niin ei hän suutansa avannut. (Jes. 53:6–7)

Mutta yhteen jakeeseen, joka on tulkittu Jeesusta koskevaksi profetiaksi, liittyy mielenkiintoinen käännösvirhe, josta kerrotaan mm. Heikki Räisäsen ja Esko Saarisen Raamattutieto-kirjassa. Aiheesta on myös hyvä artikkeli englanninkielisessä Wikipediassa. Jae kuuluu näin:

Sentähden Herra itse antaa teille merkin: Katso, neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan ja antaa hänelle nimen Immanuel. (Jes. 7:14)

Varhaiset kristityt näet käyttivät kreikankielistä Vanhan Testamentin käännöstä heprealaisen alkuteoksen sijasta. Alkutekstin sana ha-almah kuitenkin tarkoittaa ilmeisesti ensisijaisesti nuorta naista, ei niinkään neitsyttä. Neitsyestä puhutaan silti myös vuoden 1992 suomennoksessa. Räisänen ja Saarinen mainitsevat, että käännöstyöstä vastannut komitea ehdotti siihen sanoja ”nuori nainen”, mutta Kirkolliskokoukselle tämä ei käynyt. Kun on pari tuhatta vuotta nojattu siihen ajatukseen, että vapahtaja sikisi Pyhästä Hengestä, ei Marian neitseellisyyden kyseenalaistaminen taida tulla kuulonkaan.