Yhteenvetoa Vanhasta Testamentista (ja kesätauko)

Alun perin ajatukseni oli lukea Raamattu kannesta kanteen. Näin olen toki edelleenkin tekemässä, mutta hyvin pian aloitettuani totesin, ettei ole kovin mielekästä lukea pelkkää Raamattua ilman mitään sitä tukevaa kirjallisuutta. Varsin suuri osa Raamatun sisällöstä (ainakin Vanhan Testamentin puolelta) kun olisi jäänyt melko hämäräksi ilman minkäänlaista selittävää tekstiä. En sitten tiedä, mitä pitäisi ajatella sellaisesta ihmisestä, joka on vakuuttunut siitä, että Raamattu on kirjaimellisesti Jumalan sanaa eikä sen vuoksi kaipaa rinnalleen mitään ihmisten kirjoituksia. Väittäisin, että aika heikolle pohjalle jää sellaisen ihmisen ymmärrys oman uskontonsa perusteista.

Pelkistä Wikipedia-artikkeleista saa jo huomattavaa lisäymmärrystä Raamatun kirjojen historiallisesta taustasta. Lisäksi hain kirjastosta kilokaupalla tavaraa uskontohyllystä, jonka olen tähän asti aika systemaattisesti ohittanut. Monta kiinnostavan oloista kirjaa en koskaan ehtinyt avatakaan, mutta avaamistani voisin mainita (ja olen tainnut jo mainitakin) pari eksegetiikan emeritusprofessori Heikki Räisäsen teosta.

Räisäsen yhdessä Esko Saarisen kanssa kirjoittama Raamattutieto (Otava, 1978) on hyvin kompakti tietopaketti, oppikirjaksi tarkoitettu. Se sisältää myös hyvin selväjärkisen ja selkeän luvun raamatuntulkinnan erilaisista lähestymistavoista.

Lähes kolme vuosikymmentä myöhemmin ilmestynyt Rosoinen Raamattu (WSOY, 2006) on esseemäinen kokoelma esitelmiä ja lehtikirjoituksia. Aiheet vaihtelevat varhaiskristillisyydestä nykypäivän teologiaan. Kirjan viimeinen teksti on henkilökohtainen kertomus Räisäsen teologina kohtaamista vaikeuksista – hän kun on urallaan joutunut usein fundamentalistista raamatuntulkintaa kannattavien hampaisiin. Hänestä on tehty jopa harhaoppikantelu. Edellä mainittu Raamattutieto oli tarkoitettu lukion oppikirjaksi, mutta piispainkokous torppasi sen.

Ja kuitenkaan Räisänen ei näissä kirjoissaan kirjoita yhtään rienaavaa, repivää tai uskonnonvastaista sanaa. Hän on vain lukenut Raamattuaan avoimin ja kyselevin mielin – ja jos niin tekee, kohtaa väistämättä myös monet Raamattuun ja kristinuskoon liittyvät ristiriidat.

No, se Räisäsestä. Tarkoitus oli kai tehdä yhteenvetoa Vanhan Testamentin lukemisesta...

Olen tyytyväinen päätökseeni liittää luku-urakkaan tämä blogi, sillä ilman sitä olisi koko hanke luultavasti jäänyt kesken viimeistään profeettakirjojen aikaan (kun samalla on kevät ja kesä saanut). Blogimerkinnöistäni varmaan paistaa läpi ajoittainen kyllästyminen koko projektiin. Myönnän, etten profeettakirjoja lukiessani jaksanut enää juuri ylläpitää löytöretkeilijän innostusta, kuten vielä Mooseksen kirjoissa, joissa kyllä niissäkin oli omat uuvuttavan tylsät jaksonsa.

Kristinuskoa ajatellen Vanha Testamentti on tietysti pelkkä pohjustus paljon tärkeämmälle Uudelle Testamentille, mutta juutalaisuuden pyhän kirjan Tanakin olen tässä nyt periaatteessa lukenut kokonaan. Tosin ymmärtääkseni juutalaisuudessa on keskeinen merkitys myös Talmudilla ja muulla Tanakia kommentoivalla kirjallisuudella. Juutalaisuus on ainakin minun kliseisissä mielikuvissani ”filosofinen” uskonto, johon kuuluu olennaisesti oman uskon epäily ja kyseenalaistaminen. Vanha Testamentti / Tanak ei kyllä sinänsä kannusta tällaiseen kyseenalaistamiseen, koska sen kirjasta kirjaan toistuva viesti on niin yksiselitteisesti kehotus absoluuttiseen kuuliaisuuteen Jahvea kohtaan.

Pakko palata vielä Räisäseen tässä yhteydessä: Rosoisessa Raamatussa hän kirjoittaa kolmen suuren monoteistisen uskonnon suhteista omiin pyhiin kirjoihinsa. Räisäsen mukaan sekä juutalaisuuden että kristinuskon historiassa voidaan tällä perusteella erottaa varhainen, klassinen ja moderni vaihe. ”Sen sijaan islamin suhde Koraaniin on säilynyt siinä määrin yhtenäisenä, ettei jaottelu kausiin tässä tunnu tarpeelliselta”, Räisänen kirjoittaa. En voi olla ajattelematta: johtuuko islamilaisen maailman takapajuisuus siitä, että islamin suhde Koraaniin ei ole läpikäynyt vastaavaa kehitysprosessia? Kysyn, en vastaa.

No mutta, entä oma postmoderni näkemykseni Vanhasta Testamentista? Yksi minut yllättänyt seikka oli se, miten suuri osa Vanhasta Testamentista on historiallista tai historialliseksi miellettyä narratiivia Israelin kansan vaiheista. Toinen – ja paljon kutkuttavampi – yllättys oli se, miten VT:n sivuilla tulee vastaan muutamia viitteitä juutalaisuuden kehityksestä polyteismista tai monolatriasta kohti monoteismia. Linkitin jo aiemmin ja linkitän taas tähän aihetta koskevaan artikkeliin, koska se – toisin kuin tämä blogi – sisältää asiantuntevan selvityksen tästä aiheesta.

 

Koska en näköjään osaa esittää mitään fiksua kokoavaa synteesiä, listattakoon tässä Vanhan Testamentin ”best of” täysin henkilökohtaisten mieltymysten perusteella valittuna:

* Ensimmäinen Mooseksen kirja: sisältää niin huomattavan määrän sitä perusmytologiaa, joka puhuttelee ja kiehtoo ihan riippumatta siitä, mikä on oma suhde uskontoihin yleensä ja kristinuskoon tai juutalaisuuteen erityisesti. Blogin alkuvaiheessa pyrin tekemään turhankin tiiviitä merkintöjä; erityisesti tämän kohdalla olisi ollut aihetta kirjoittaa pidemmältikin.

* Ns. viisauskirjat (Jobin kirja, Psalmit, Sananlaskut, Saarnaaja, Korkea veisu): niiden sivuilla on, edelleen riippumatta suhteesta uskontoon, sellaisia puhuttelevia lauseita, jota hyvästä kirjallisuudesta kai aina jollain tasolla hakee, vaikka ensisijaisena kriteerinä olisikin viihdyttävyys tai jokin muu. Korkea veisu (eli nykykäännöksen mukaan Laulujen laulu) tuo koko Raamatun kaanoniin kipeästi kaivattua elämänmyönteisyyttä eroottisen rakkauden ylistyksellään.

* Joonan kirja: profeettakirjat olivat suurimmaksi osaksi puuduttavia ja samaa virttä toistavia valitusvirsiä, mutta Joonan kirja poikkeaa niistä erikoisella ja hauskalla tavalla (ks. aiempi merkintäni Joonaa koskien).

 

Noh. Nyt on korkea aika pistää blogi kesätauolle, viettää kuukausi tai pari lukien kaikkea muuta kuin Raamattua – ja olla lukematta yhtään mitään. Lupaan palata syksyllä asiaan Jeesuksen ja kumppaneiden merkeissä.

Haggai, Sakarja ja Malakia

Lyhyen Haggain kirjan keskeisenä viestinä on profeetan kehotus rakentaa uudestaan Jerusalemin temppeli. Haggain näkemys tuntuu olevan, että temppeli on Herralle kansan hyvinvointia tärkeämpi. Herra on langettanut ihmisten vaivaksi kuivuuden, koska temppeli on rauniona ”ja te juoksette kukin oman huoneenne hyväksi.” Mutta temppelin perustusten laskemisesta lähtien maa kantaa taas satoa. Vaihtokauppaa, tai ehkä paremminkin kiristystä.

Sakarjan kirjassa lennähdetään taas merkillisten näkyjen maailmaan. Aika villiä on meno esimerkiksi seuraavassa katkelmassa:

Sitten enkeli, joka puhutteli minua, lähti liikkeelle ja sanoi minulle: "Nosta silmäsi ja katso: mikä tuo on, joka lähtee liikkeelle?" Minä sanoin: "Mikä se sitten on?" Ja hän vastasi: "Tämä on eefa-mitta, joka lähtee liikkeelle". Ja hän sanoi: "Tämän näköisiä ne ovat koko maan päällä"; ja katso, lyijykansi kohosi, ja siinä istui eräs nainen eefa-mitan sisällä. Ja hän sanoi: "Tämä on jumalattomuus". Ja hän paiskasi hänet sisälle eefa-mittaan ja paiskasi lyijypainon sen suulle. Ja kun minä nostin silmäni, näin minä, katso, kaksi naista lähtevän liikkeelle, ja niillä oli tuulta siivissään, ja niiden siivet olivat kuin haikaran siivet; ja ne kantoivat eefa-mittaa taivaan ja maan välitse. (Sak. 5:5–9)

Myös Saatana piipahtaa ohimennen Sakarjan kirjassa – kyseessä on Saatanan kolmas ja viimeinen esiintyminen Vanhassa Testamentissa. Tällä kertaa Saatana on nimensä alkuperäisen merkityksen mukaisesti syyttäjän roolissa:

Ja hän näytti minulle ylimmäisen papin Joosuan seisomassa Herran enkelin edessä ja saatanan seisomassa hänen oikealla puolellaan, häntä syyttämässä. Ja Herra sanoi saatanalle: "Herra nuhdelkoon sinua, saatana. Nuhdelkoon sinua Herra, joka on valinnut Jerusalemin. Eikö tämä ole kekäle, joka on tulesta temmattu?" (Sak. 3:1–2)

Sakarjan kirjan loppupuoli on ilmestyskirjallista profetiaa Jerusalemin pelastuksesta, väärien profeettojen tuhosta ja tulevasta Herran päivästä. Muihin profeettoihin verrattuna Sakarjalla painottuu kenties enemmän pelastuksen ja tulevan kunnian sanoma (eikä siis synnin ja siitä johtuvan rangaistuksen julistus). Mukana on myös ennustus, jonka muudan Nasaretin mies muutaman sataa vuotta myöhemmin ilmeisen hyvin tunsi:

Iloitse suuresti, tytär Siion, riemuitse, tytär Jerusalem, sillä sinun kuninkaasi tulee sinulle! Vanhurskas ja auttaja hän on, on nöyrä ja ratsastaa aasilla, aasintamman varsalla. Ja minä hävitän vaunut Efraimista ja hevoset Jerusalemista. Sodan jousi hävitetään, ja hän julistaa rauhan kansoille. Ja hänen hallituksensa ulottuu merestä mereen, Eufrat-virrasta hamaan maan ääriin.(Sak. 9:9–10)

Vanhan Testamentin viimeisen kirjan kirjoittajan tai kirjoittajien henkilöllisyydestä vallitsee erilaisia näkemyksiä. Malakia ei näet välttämättä ole profeetan erisnimi, koska sana malakia tarkoittaa ”minun sanansaattajaani”.

Malakia saarnaa muun muassa seka-avioliittoja ja avioeroja vastaan, minkä voi tietysti nähdä tarkoittavan Israelin ja Jahven suhdetta, jota on jo monet kerrat kuvailtu avioliiton (ja sen rikkomisen) vertauskuvilla.

Malakian kirja ja koko Vanha Testamentti päättyy profetiaan päivästä, jolloin jumalattomat palavat kuin oljenkorret pätsissä, mutta vanhurskaat hyppivät ”kuin syöttövasikat”. Lopuksi Herra lupaa vielä lähettää profeetta Elian takaisin maan päälle – hänenhän kerrottiin Toisessa kuninkaiden kirjassa nousseen tuulenpyörteessä taivaaseen.

Katso, minä lähetän teille profeetta Elian, ennenkuin tulee Herran päivä, se suuri ja peljättävä. Ja hän on kääntävä jälleen isien sydämet lasten puoleen ja lasten sydämet heidän isiensä puoleen, etten minä tulisi ja löisi maata, vihkisi sitä tuhon omaksi. (Mal. 4:23–24)

Kristillisessä perinteessä on ainakin osittain tulkittu Johannes Kastajan olleen maan päälle palannut Elia.

Siinä se sitten oli, Vanha Testamentti. Vei aikaa liki puoli vuotta, joulusta juhannukseen, Jeesuksesta Johannes Kastajaan. Koetan kirjoittaa ensi viikolla vielä hieman yhteenvetoa tähänastisesta. Sitten blogi jää kesätauolle.

Miika, Naahum, Habakuk ja Sefanja

Joonan lakoninen fantasia ansaitsi oman merkintänsä, mutta seuraavat neljä pientä profeettaa saavat nyt taas tyytyä pikakelauksen kaltaiseen niputukseen.

Miikan kirjassa on läsnä voimakas vaatimus sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Profeetta julistaa tuomiota köyhien sortajille. Miikan retoriseen keinovalikoimaan mahtuu myös kaidalta polulta harhautunutta kansaa kohtaan suunnattu naseva iva:

Jos tulisi mies, joka tuulta tavoittelisi ja petollisuudessaan valhettelisi: ”Minä saarnaan sinulle viinistä ja väkijuomasta”, siinä olisi saarnaaja tälle kansalle. (Miika 2:11)

Tällä kohtaa en malta olla vaihtelun vuoksi tuomatta rinnalle vuoden 1776 Biblian suomennosta, sillä siinä edellinen jae on vielä asteen verran nasevampi:

Jos joku lipilaari olis ja valheen saarnaaja, (joka sanois:) minä tahdon saarnata, kuinka teidän pitää viinaa ja väkevää juomaa juoman; senkaltainen saarnaaja olis tälle kansalle sovelias.

Miika laittaa näppinsä peliin myös Messias-povailuun:

Mutta sinä, Beetlehem Efrata, joka olet vähäinen olemaan Juudan sukujen joukossa, sinusta minulle tulee se, joka on oleva hallitsija Israelissa, jonka alkuperä on muinaisuudesta, iankaikkisista ajoista. (Miika 5:1)

Naahumin kirja julistaa tuomiota Ninivelle (eli Assyrialle). Kuitattakoon se lainaamalla yksi jae, joka ehkä aika hyvin kiteyttää Vanhan Testamentin teologian:

Kiivas Jumala ja kostaja on Herra. Herra on kostaja ja vihastuvainen. Herra kostaa vihollisilleen ja pitää vihaa vihamiehillensä. (Nah. 1:2)

Habakukin kirja on sikäli mielenkiintoinen, että Habakuk esittää heti alussa haasteen Jumalalle ja vaatii tältä selitystä ympärillään näkemäänsä pahuuteen:

Kuinka kauan, Herra, minun täytyy apua huutaa, ja sinä et kuule, parkua sinulle: "Väkivaltaa!" ja sinä et auta? Kuinka kauan, Herra, minun täytyy apua huutaa, ja sinä et kuule, parkua sinulle: "Väkivaltaa!" ja sinä et auta? Kuinka kauan, Herra, minun täytyy apua huutaa, ja sinä et kuule, parkua sinulle: "Väkivaltaa!" ja sinä et auta? (Hab. 1:2-4)

Profeettakirjaksi Habakukin kirjassa on myös poikkeuksellisen lyyristä tekstiä; sen kolmas luku onkin otsikoitu rukoukseksi (uudessa käännöksessä psalmiksi). Tässä näyte:

Paljas, paljastettu on sinun jousesi: valat, vitsat, sana. Sela. Virroilla sinä halkaiset maan. Vuoret näkevät sinut ja järkkyvät, rankkasade purkaa vettä, syvyys antaa äänensä, kohottaa kätensä korkealle. Aurinko ja kuu astuvat majaansa sinun kiitävien nuoltesi valossa, sinun keihääsi salaman hohteessa. (Hab. 3:9-11)

Sefanja saarnaa niin Israelia kuin Israelin vihollisia vastaan. Kuvaillessaan odotettavissa olevaa Herran tuomiota Sefanja harrastaa nokkelaa intertekstuaalisuutta kääntämällä ensimmäisen Mooseksen kirjan luomiskertomuksen nurinniskoin:

Totisesti minä otan kaiken pois maan pinnalta, sanoo Herra. Minä otan pois ihmiset ja eläimet, otan pois taivaan linnut ja meren kalat, viettelykset ja jumalattomat. Minä hävitän ihmiset maan pinnalta, sanoo Herra. (Sef. 1:2-3)

Muutenkin ”Herran suuren päivän” (eli tuomiopäivän) kuvailu on Sefanjalla varsin värikästä:

Vihan päivä on se päivä, tuskan ja ahdistuksen päivä, häviön ja hävityksen päivä, pimeyden ja synkeyden päivä, pilven ja sankan sumun päivä, pasunan ja sotahuudon päivä varustettuja kaupunkeja ja korkeita muurinkulmia vastaan. Minä saatan ihmiset ahdistukseen, niin että he kulkevat kuin sokeat, sillä he ovat tehneet syntiä Herraa vastaan. Ja heidän verensä vuodatetaan niinkuin tomu, ja heidän elinnesteensä niinkuin saasta. (Sef. 1:15-17)

Joonan kirja

Joona ei ole Vanhan Testamentin profeetoista merkittävimpiä, mutta varmaan tunnetuin ainakin ns. hard core -teologian ulkopuolella. Samalla Joonan tarina on Raamatun oudoimpia: Herra toimittaa "suuren kalan" nielaisemaan Joonan, joka sitten viettää kalan sisässä kolme päivää ja kolme yötä, kunnes Joonan rukoiltua Herraa kala oksentaa hänet kuivalle maalle

Mutta mitenkäs se Joona sinne kalan vatsaan päätyikään? Kiinnostavinta Joonan kirjassa ei ehkä olekaan tämä fantasiaosuus, vaan kirjan lähtöasetelma: Joona on nimittäin vastahakoinen profeetta, joka ei halua totella Herran käskyä:

Joonalle, Amittain pojalle, tuli tämä Herran sana: "Nouse, mene Niiniveen, siihen suureen kaupunkiin, ja saarnaa sitä vastaan; sillä heidän pahuutensa on noussut minun kasvojeni eteen". Mutta Joona nousi paetaksensa Tarsiiseen Herran kasvojen edestä ja meni alas Jaafoon ja löysi laivan, joka oli lähtevä Tarsiiseen. Ja hän suoritti laivamaksun ja astui siihen mennäkseen heidän kanssansa Tarsiiseen, pois Herran kasvojen edestä. (Joona 1:1-3)

Laivan päästyä merelle Herra nostattaa myrskyn. Merimiehet selvittävät arpaa heittämällä (!), että myrsky on Joonan syytä. Tällöin Joona itse ehdottaa seiloreille, että heittäkööt hänet mereen, niin myrsky asettuu. Näin tehdään.

Kun Joona sitten kalan vatsassa käytyään nöyrtyy tottelemaan Jumalan tahtoa, hänen saarnansa on lyhyt ja ytimekäs: ”Vielä neljäkymmentä päivää, ja Niinive hävitetään.”

Johtuneeko juuri profeetan selväsanaisuudesta, mutta Joonan julistus on poikkeuksellisen menestyksekäs: Niniven kansa katuu syntejään ja tekee parannuksen, minkä johdosta Jumala antaa (kerrankin) armon käydä oikeudesta ja jättää rankaisun sikseen. Mielenkiintoinen on myös Joonan reaktio Jumalan leppymiseen:

Mutta Joona pahastui tästä kovin, ja hän vihastui. Ja hän rukoili Herraa ja sanoi: "Voi Herra! Enkö minä sitä sanonut, kun olin vielä omassa maassani? Siksihän minä ehätin pakenemaan Tarsiiseen. Sillä minä tiesin, että sinä olet armahtavainen ja laupias Jumala, pitkämielinen ja armosta rikas, ja että sinä kadut pahaa. Ja nyt, Herra, ota minun henkeni, sillä kuolema on minulle parempi kuin elämä." (Joona 4:1-3)

Muut profeetat on esitetty aika yksitotisesti hurskaina Jumalan miehinä, mutta Joona on antisankari, joka välttelee hänelle varattua osaa. Kun hän sitten alistuu saarnamieheksi, hän tekee sen ns. minimisuorituksella mutta maksimivaikutuksella. Lopuksi hänellä on vielä pokkaa äksyillä Jumalalle, kun tämä jättää rankaisematta Niniveä – sen myötähän koko Joonan vaivannäkö oli tavallaan turhaa!

Yksi Vanhan Testamentin hämmentävimmistä hahmoista! Näkisin Joonan kirjasta mielelläni vaikkapa Roy Anderssonin tai David Lynchin elokuvasovituksen.