Ensimmäinen Samuelin kirja

Jotain raamatullisen yleissivistykseni ohuudesta kertoo se, että vielä äskettäin luulin meren jumala Dagonin olevan H. P. Lovecraftin keksintöä siinä missä Cthulhu tai Nyarlathotep. Vaan täältähän se Lovecraft on Dagoninsa napannut, Vanhasta Testamentista! Jo edellisessä Tuomarien kirjassa käytiin Daagonin (vanhassa käännöksessä kahdella a:lla, uudessa yhdellä) temppelissä, jonka Simson viimeisenä tekonaan tuhosi. Ja nyt ensimmäisessä Samuelin kirjassa filistealaiset vievät ryöstämänsä liiton arkin Dagonin temppeliin. Vaan kehnostipa käy heille: Herra osoittaa mahtinsa tuhoamalla temppelissä olevan Dagonin patsaan.

Samuelin kirjan varsinainen päähenkilö ei suinkaan ole Samuel, vaan Saul ja Daavid, Israelin ensimmäiset kuninkaat. Saul on ristiriitaisuudessaan kiehtova hahmo, Jumalan luottamuksen pettävä epäonnistunut johtaja, joka saa väistyä Daavidin tieltä. Saul ei tahdo hyväksyä osaansa, vaan pyrkii useaan otteeseen surmaamaan Daavidin, mutta Daavid menestyy sitä paremmin, mitä enemmän Saul juonii häntä vastaan.

Kirjan 24. luvussa Daavid saavuttaa lopullisen moraalisen yliotteen Saulista. Kohtaus on mielenkiintoinen, sillä se on rakennettu mahdollisimman nöyryyttäväksi Saulin kannalta. Saul etsii sotajoukkonsa kanssa Daavidia surmatakseen tämän, menee sitten luolaan tarpeilleen, ja – kuinka ollakaan – Daavid piileskelee samassa luolassa. Daavid jättää käyttämättä tilaisuuden Saulin surmaamiseen, mutta leikkaa Saulin huomaamatta palan tämän vaatteesta, ja ilmaisee itsensä Saulille vasta tämän poistuttua luolasta. Daavid toteaa, ettei halua vahingoittaa Saulia, ja Saul purskahtaa itkuun:

Ja hän sanoi Daavidille: ”Sinä olet minua vanhurskaampi, sillä sinä olet tehnyt minulle hyvää, vaikka minä olen tehnyt sinulle pahaa. Sinä olet tänä päivänä osoittanut hyvyyttäsi minua kohtaan, kun et tappanut minua, vaikka Herra oli antanut minut sinun käsiisi. Sillä kun joku kohtaa vihollisensa, päästääkö hän hänet menemään rauhassa? Herra palkitkoon sinulle runsaasti sen, mitä olet tänä päivänä tehnyt minulle. Ja katso, nyt minä tiedän, että sinä tulet kuninkaaksi ja että Israelin kuninkuus on pysyvä sinun kädessäsi. Niin vanno nyt minulle Herran kautta, ettet hukuta minun jälkeläisiäni etkä hävitä minun nimeäni isäni suvusta.” (1. Sam. 24: 18–22)

Samankaltainen asetelma toistuu vielä 26. luvussa: jälleen Daavid jättää käyttämättä tilaisuuden surmata Saul ja kuittaa itselleen moraalisen voiton.

Mielenkiintoinen on myös Daavidin ympärilleen Adullamin luolaan kokoama miesjoukko, jota kuvataan näin:

Ja hänen luoksensa kokoontui kaikenlaista ahdingossa olevaa, velkaantunutta ja katkeroitunutta väkeä, ja hän rupesi heidän päämiehekseen. Näin liittyi häneen noin neljäsataa miestä. (1. Sam. 22:2)

Tämän porukan kanssa Daavid sitten käy pelastamassa piiritetyn Kegilan kaupungin ja kuljeskelee ”erämaassa vuorten huipulla”. Historian ensimmäinen sissipäällikkö siis!

Ruutin kirja

Ruutin kirja tuo hyvin tervetullutta vaihtelua kaiken sotimisen keskelle. Tässä meillä on hienovireinen rakkaustarina, jonka aktiivisia toimijoita ovat naiset, Ruut ja hänen anoppinsa Noomi. Ankara Herra ja hänen nimissään käydyt sodat ovat taka-alalla.

Siitäkö sitten johtunee sekin, että Ruutin kirja on myös perin lyhyt – alle sata jaetta kaikkiaan.

Kansa taisteli, miehet kertovat. Kansa rakasti  – akkain juttuja, mitä niistä nyt lepertelemään.

Tuomarien kirja

Suuri väkivaltaspektaakkeli jatkuu, mutta modernimmalla, inhorealistisella tyylillä. Jos Joosuan kirja oli laajakulmalla kuvattua vääräuskoisten joukkoteurastusta, niin Tuomarien kirja tarjoilee peckinpahilaista teleobjektiivia hyödyntävää, piinallisen yksityiskohtaista väkivaltaa:

mutta Eehud ojensi vasemman kätensä ja tempasi miekan oikealta kupeeltaan ja pisti sen hänen vatsaansa, niin että kahvakin meni sisään terän mukana ja terä upposi kokonaan ihraan, sillä hän ei vetänyt ulos miekkaa hänen vatsastaan. Sitten hän meni ulos laakealle katolle. (Tuom. 3: 21-22)

Mutta Jaael, Heberin vaimo, tempasi telttavaarnan, otti vasaran käteensä, hiipi hänen luoksensa ja löi vaarnan hänen ohimoonsa, niin että se tunkeutui aina maahan asti; hän oli näet väsymyksestä vaipunut sikeään uneen, ja hän kuoli. (Tuom. 4: 21)

Tuomarien kirjan loppupuolella, Israelin ajauduttua sisällissotaan (kaikki muut heimot Benjaminin heimoa vastaan), tavataan vielä tämä valloittava eufemismi:

He [benjaminilaiset] kääntyivät ja pakenivat erämaahan päin, Rimmonin kalliolle; mutta israelilaiset tekivät heistä valtateillä vielä jälkikorjuun, surmaten viisituhatta miestä, ja seurasivat heitä kintereillä aina Gideomiin asti ja surmasivat heitä kaksituhatta miestä. (Tuom. 20: 45)

Jälkikorjuu! Siinäpä vasta soma ilmaus. Uudesta käännöksestä se on siivottu pois.

Muutenkin Tuomarien kirja sisältää paljon koomisia elementtejä. Yksi sellainen on Israelin vapauttajaksi nouseva Gideon, joka saa Herralta tehtävän, mutta on epäilevällä mielellä ja vaatii Jumalalta parikin näytöstemppua ennen kuin uskaltaa tarttua toimeen. Taisi Jahve sinä päivänä olla poikkeuksellisen hyvällä tuulella, kun ei hermostunut Gideoniin.

Vielä lystikkäämpää on se, miten israelilaiset kerta toisensa jälkeen lankeavat ja ”tekivät jälleen sitä, mikä oli pahaa Herran silmissä.” Tämä fraasi esiintyy lähes samanlaisena ainakin seitsemässä jakeessa. Uudessa käännöksessä asia on ilmaistu latteammin: israelilaiset rikkoivat Herraa vastaan.

Mikä Herran silmissä sitten oli niin pahaa? Baalien ja astartien, siis epäjumalien, palvominen. Herää kysymys: kun israelilaiset kerta toisensa jälkeen niinsanotusti vaihtoivat hiippakuntaa, niin mitä sellaista näillä ”baaleilla ja astarteilla” oli tarjottavanaan mitä Jahvella ei ollut? Pikaisen nettihaun perusteella vastaus on ilmeinen: Astarten palvontamenoissa harjoitettiin ”hillittömiä orgioita”!

Niin, ja onhan siellä vielä Simson – riehuva, huorissa käyvä action-sankari, jonka yliluonnollisten voimien salaisuus on hänen hiuksissaan – ja kaikkien petollisten naisten esiäiti Delila. Kaiken kaikkiaan, kaikessa sekavuudessaan ja ylilyövyydessään Tuomarien kirja on, ilmaistakseni asian oksymoronisesti, ensiluokkaista b-luokan viihdettä.

Joosuan kirja

Totaalista sotaa. Kun israelilaiset Mooseksen kuoleman jälkeen käyvät Joosuan johdolla valtaamaan luvattua maata, ei väkivallalla ole mitään rajaa. Ensimmäisenä hävitetään Jeriko:

Ja he vihkivät miekan terällä tuhon omaksi kaiken, mitä kaupungissa oli, miehet ja naiset, nuoret ja vanhat, vieläpä härät, lampaat ja aasit. (Joosua 6: 21)

Valloitussotaa jatketaan kaupungista toiseen, ja strategia on kaikkialla sama: armoa ei anneta, vankeja ei oteta. Häviölle jääneille kuninkaille on varattu erikoiskohtelu, sillä heidän ruumiinsa ripustetaan hirteen kaikkien nähtäväksi.

Miten tällainen Jumalan määräyksestä toteutettu kansanmurha osana kahden uskonnon pyhää kirjaa on vaikuttanut ihmisten maailmankuvaan? Heikki Räisänen kertoo kirjassaan Rosoinen Raamattu sosiaalipsykologi George Tamarinin 1960-luvulla tekemästä kokeesta. Tamarin luetutti katkelman Jerikon valloituksesta israelilaisilla 8–14-vuotiailla koululaisilla ja pyysi näitä vastaamaan, olivatko Joosua ja israelilaiset toimineet oikein. Kaksi kolmesta hyväksyi täysin Joosuan otteet.

Tamarinilla oli myös vertailuryhmä, joka sai lukeakseen tekstin, joka oli muuten sama katkelma, mutta siinä Joosua oli korvattu kuvitteellisella kenraali Linillä ja Israelin sijasta puhuttiin muinaisesta Kiinasta. Tässä ryhmässä vain seitsemän prosenttia lapsista hyväksyi ”kenraali Linin” teot. Kansanmurha nähtiin siis oikeutetuksi, kun sen toimeenpanijana oli ”me”.

Tamarin halusi kritisoida Israelin opetusjärjestelmää, jossa Joosuan kirjalla oli Räisäsen mukaan ollut ”keskeinen osa”. Tulos? Tamarin erotettiin virastaan Tel Avivin yliopistosta.

(Lähi-idän poliittinen ilmapiiri ei ole ainakaan parantunut sitten 1960-luvun. Voin hyvin kuvitella, että vastaavia tuloksia saataisiin muutettavat muuttaen palestiinalaiskoululaisilta.)

PS – Blogini alkuperäisenä ajatuksena oli ”puhtaasti” Raamatun lukeminen, mutta en malttanut olla asioimatta kirjastossa ja hakemassa hieman oheislukemistoa uskontohyllystä. Mukaan tarttui muun muassa tämä mainittu Räisänen, joka on osoittautunut erittäin asiantuntevaksi ja tolkulliseksi Raamatun tutkijaksi.

PPS –Tähän merkintään alun perin liittämäni Bob Dylanin WIth God On Our Side on näemmä kadonnut YouTubesta. Käyköön Joan Baezin kieunta sen sijasta.

Viides Mooseksen kirja

Kertaus on opintojen äiti. Viides Mooseksen kirja, Deuteronomium, on suurelta osin jo aiemmin kerrotun toistoa, lainkohtien ja niiden sitovuuden teroittamista.

Edelleenkin minua kiinnostavat eniten ne jakeet, jotka tuovat jotain uutta siihen mielikuvaan, mikä minulla on tähän asti Raamatusta ja kristinuskosta ollut. Tässä kirjassa sellainen oli neljännen luvun seitsemäs jae:

Sillä onko toista suurta kansaa, jonka jumalat ovat sitä niin lähellä, kuin Herra, meidän Jumalamme, on lähellä meitä, niin usein kuin me häntä rukoilemme?

 

Tämähän puhuu ilmiselvästi jälleen monijumalaisesta maailmankuvasta. On useita kansoja ja niillä useita jumalia, ja käynnissä on kansainvälinen kilpailu siitä, kenen jumala onkaan mahtavin.

 

Raamatun alkupuolen päähenkilö Mooses näyttäytyy lopulta varsin traagisena hahmona: hän on johtanut kansaansa 40 vuotta läpi erämaan, lepyttänyt kerta toisensa jälkeen kiivaan Jumalan – ja nyt, kun erämaavaellus on vihdoin päättymässä, Jumala toteaa Moosekselle, että tämän on kuoltava. 120-vuotias profeetta saa vielä nousta vuorelle, josta Jumala näyttää hänelle luvatun maan, ”mutta sinne sinä et mene”. Mooses saakin sitten osakseen eräänlaiset valtiolliset hautajaiset, sillä Jumala itse hautaa Mooseksen. (5 Moos. 34: 6)

Huvittaisipa tähän vaiheeseen luku-urakkaa päästyäni nähdä Cecil B. DeMillen järkälemäinen Kymmenen käskyä, jossa Charlton Heston patsasteli Mooseksena. YouTubesta löytyi elokuvan traileri:

DeMillen eepos on näkemättä, mutta sen sijaan minulla on hyvin hämäriä muistikuvia Mel Brooksin Mielettömästä maailmanhistoriasta, jonka olen ilmeisesti nähnyt joskus varhaislapsuudessani. Se sisältää mm. tämän selityksen siitä, miksi Mooses toi kansalle vain kymmenen käskyä:

Neljäs Mooseksen kirja

En voi mitään sille, että minun silmissäni Raamattu sisältää aika paljon tahatonta komiikkaa. Neljännen Mooseksen kirjan (Numeri) mittaan Israelin kansasta toimitetaan pariinkin kertaan väestönlaskenta, mikä onkin tarpeen, koska Herra katsoo toisinaan aiheelliseksi rankaista napisevaa niskurikansaa tappamalla heitä satamäärin. Tässä kuviossa Mooses on kuin leipääntynyt ay-pomo, joka parhaansa mukaan pyrkii neuvottelemaan juutalaisille armoa äkäiseltä toimitusjohtaja-Jahvelta.

Vähemmän huvittavaksi koen kirjassa esiin tunkevan sukupuolimoraalin. Viidennessä luvussa neuvotaan juottamaan uskottomuudesta epäillylle vaimolle ”kirovettä”; jos nainen on ollut uskoton, kirovesi tekee hänestä hedelmättömän. Miesten uskottomuudesta ei tietenkään puhuta mitään. Kahdennessatoista luvussa Mooseksen sisarukset Aaron ja Mirjam parjaavat Moosesta, mutta Jumala rankaisee ainoastaan Mirjamia.

Muutenkin tämä vanhatestamentillinen moraali alkaa jo vähän tökkiä. Mies kokoaa puita sapattina – ei siis muista mokoma pyhittää lepopäivää –, ja mikä on rangaistus? Kuolema kivittämällä, kuinkas muutenkaan. (4 Moos. 15: 32-26)

Jonkinlaisena kyseenalaisuuksien huipentumana voi pitää 31. luvun kostoretkeä midianilaisia vastaan. Siinä käydään, Herran käskystä, oikein totaalista sotaa: kaupungit ja leiripaikat poltetaan, kaikki miehet tapetaan. Naiset, lapset ja karja otetaan sotasaaliiksi, mutta Mooses sitten täsmentää, että henkiin pitää jätettämän vain koskemattomat tytöt; poikalapset ja mieheen yhtyneet naiset siis otetaan hengiltä.

Niin. Olikos tämä nyt sama Raamattu, jossa puhutaan miekkaan tarttumisesta ja hukkumisesta? No, kai tässä ollaan sen olennaisen eron (Vanha vs. Uusi testamentti) äärellä.

Kolmas Mooseksen kirja

No niin. Nyt päästiin vanhatestamentillisuuden kovaan ytimeen: kolmas Mooseksen kirja eli Leviticus sisältää sivutolkulla lakeja ja säädöksiä (lähinnä siis kieltoja), varustettuna ankaralla listauksella siitä, mitä seuraa tottelemattomuudesta: 26. luvussa Jumala suunnilleen lupaa toimeenpanna juutalaisten kansanmurhan.

Mielenkiintoinen ero vanhan ja uuden käännöksen välillä: vanhassa erinäisistä Herran määräyksiä rikkovista teoista (kuten vaikkapa veren syömisestä) on seurauksena, että väärintekijä ”hävitettäköön kansastansa”. Uuden käännöksen mukaan hänet ”poistettakoon kansastansa keskuudesta”. On siinä tietty vivahde-ero, vähän kuin teloituksella ja maastakarkotuksella.

Kirjan 16. lukuun sisältyy äärimmäisen mielenkiintoinen yksityiskohta: siinä viitataan kilpailevaan jumalolentoon tai demoniin, Asaseliin. Jumala vieläpä antaa ohjeet siitä, miten suurena sovituspäivänä (eli Jom kippurina) pitää uhrata kaksi kaurista: toinen Herralle ja toinen Asaselille. Jumala siis tunnustaa Asaselin olemassaolon ja merkityksen.

Hätkähdyttävintä on ehkä sittenkin sen oivaltaminen, miten olennaista erilaisten uhrien toimittaminen on ollut Vanhan testamentin jumalkäsitykselle, ja oletettavasti siis myös varhaiselle juutalaisuudelle. Härät ja oinaat, vasikat ja karitsat – kaikki teuraalle vaan, ja sitten pirskotellaan verta alttarille ja poltellaan rasvoja. Aika brutaalia meininkiä kaiken kaikkiaan. Ei mikään ihme, että näitä Raamatun jakeita ei kauheasti esitellä tuollaisessa peruskoulu-kristillisyydessä, ainakaan minun kokemukseni mukaan.