lauantai 26. marraskuuta 2011

Ensimmäinen ja toinen Pietarin kirje

Tämä on jo tuttua: kristillinen perimätieto pitää näitä kirjeitä itsensä apostoli Pietarin kirjoittamina, mutta tekstikriittinen tutkimus on langettanut pitkän epäilyksen varjon tämän näkemyksen ylle. Toinen kirje oli kiistelty jo antiikin aikana, kauan ennen modernia kriittistä teologiaa, eikä sen ottaminen Uuden Testamentin kaanoniin ollut mitenkään kirkossa kuulutettua, jos ilmaisu sallitaan.

Ensimmäisen Pietarin kirjeen kirjoittaja kehottaa kristittyjä kärsivällisyyteen ja painottaa, että palkinto odottaa edessäpäin, kunhan nämä vain jaksavat läpi koettelemusten. Paavalin tavoin kirjoittaja kehottaa kuuliaisuuteen ja alamaisuuteen suhteessa esivaltaan – tosin kyse voi tietysti olla itsesensuuristakin, jos vainot ovat raivonneet kirjoitusajankohtana.

Kirjeissä on muutama mielenkiintoinen katkelma, joissa viitataan näkyvän todellisuuden ulkopuolisiin maailmoihin. Toisessa kirjeessä mainitaan, ettei Jumala säästänyt ”enkeleitä, jotka syntiä tekivät, vaan syöksi heidät syvyyteen, pimeyden kuiluihin, ja hylkäsi heidät tuomiota varten säilytettäviksi” (2 Piet. 2:4). Tässä siis on Raamatun kaanoniin mahtunut viittaus käsitykseen langenneista enkeleistä.

Mikä merkittävämpää, Jeesuksen kerrotaan käyneen poismenonsa jälkeen saarnaamassa ”vankeudessa oleville hengille” (1. Piet. 3:19) eli niille aiemmin eläneille ihmisille, joilla ei ollut mahdollisuus eläessään kuulla pelastussanomaa. Asiaa korostetaan vielä hetkeä myöhemmin:

Mutta heidän on tehtävä tili hänelle, joka on valmis tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Sillä sitä varten kuolleillekin on julistettu evankeliumi, että he tosin olisivat tuomitut lihassa niinkuin ihmiset, mutta että heillä hengessä olisi elämä, niinkuin Jumala elää. (1. Piet. 4:5–6)

Näin siis ratkaistiin moraalisesti ongelmallinen dilemma: joutuisivatko ennen Jeesusta eläneet ihmiset kadotukseen? Kristinuskon syntymästä ja perusdogmien vahvistamisesta on siis päästy jo niin pitkälle, että ryhdytään opillisten ongelmakohtien paikkailuun.

Tätä paikkailua edustaa mitä suurimmassa määrin myös sekä Pietarin että Paavalin kirjeissä esiintyvä kehotus olla kyselemättä tuomiopäivän ajankohdan perään. Alkukristilliset seurakunnat tunnetusti odottivat Jeesuksen toista tulemista suunnilleen henkeään pidätellen, ja kun Jeesusta ei kuulunut, piti kristinuskon nokkamiesten pyrkiä rauhoittelemaan odotuksen kiihkeyttä, jottei pettymys johtaisi uskosta luopumiseen. Toisessa Pietarin kirjeessä vakuutetaan, että Herran tulemus on varma, mutta sen viipymistä selitellään kryptisellä lauseella Jumalan käyttämän kalenterin poikkeuksellisesta luonteesta:

Mutta tämä yksi älköön olko teiltä, rakkaani, salassa, että ”yksi päivä on Herran edessä niinkuin tuhat vuotta ja tuhat vuotta niinkuin yksi päivä”. Ei Herra viivytä lupauksensa täyttämistä, niinkuin muutamat pitävät sitä viivyttelemisenä, vaan hän on pitkämielinen teitä kohtaan, sillä hän ei tahdo, että kukaan hukkuu, vaan että kaikki tulevat parannukseen. (2. Piet. 3:8–9)

Vielä yhdenlaisen osoituksen uskon premissien muokkautumisesta antaa myös Pietarin esityksessä vilahtava perkele/Saatana (vanhan/uuden käännöksen mukaan). Jos hän/se oli vielä Vanhan Testamentin Jobin kirjassa kujeileva kuljeskelija, niin Pietariin tultaessa uskovien saatanakuvassa on tapahtunut tiettyä kehitystä (tai taantumaa, miten sen nyt ottaa): nyt perkele vain ”käy ympäri niinkuin kiljuva jalopeura, etsien, kenen hän saisi niellä” (1. Piet. 5:8). Mefistomaisesta veijarista on tullut terminaattori, Vastustajasta Tuhoaja – toisin sanoen Saatanaa on ryhdytty riisuman persoonallisuudesta ja vivahteista ja pukemaan absoluuttisen pahuuden kaapuun.

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Jaakobin kirje

Jaakobin kirje alkaa tervehdyksellä ”kahdelletoista hajalla asuvalle sukukunnalle” (1:1), mikä antaa ymmärtää, että ainakin kirjoittajan käsitteistössä uusi kristinusko oli vielä hyvin tiiviisti kytköksissä juutalaisuuteen, tai kenties hän ei nähnyt sitä niinkään uutena uskontona kuin uudistuneena juutalaisuutena.

Mutta kukas tämä Jaakob sitten oli? Kuten monien Uuden Testamentin kirjeiden kohdalla, ei Jaakobin kirjeenkään kohdalla kirjoittajasta ole varmaa tietoa. Yhtenä vaihtoehtona muiden joukossa on näkemys, että sen olisi kirjoittanut Jeesuksen veli Jaakob. Siinäpä mies, jolla on ollut sukulaisuussuhteessaan taakka kannettavanaan! Onhan Chris ”Mickin veli” Jaggerkin tehnyt musiikkia, vaan kuka sitä on kuullut?

Oli Jaakobin kirje sitten kenen tahansa kirjoittama, se tuo ihan mukavaa dissonanssia Uuden Testamentin opetuksiin. Kirjoittaja kun ottaa asiakseen erään Paavalin keskeisen teesin torjumisen: Paavali korosti kamppaillessaan Mooseksen lakia vastaan, että ihminen tulee vanhurskaaksi yksin uskosta, mutta Jaakobin kirjeessä painotetaan, että usko ilman tekoja ei riitä. Mukana on myös vahva sosiaalieettinen painotus.

Mitä hyötyä, veljeni, siitä on, jos joku sanoo itsellään olevan uskon, mutta hänellä ei ole tekoja? Ei kaiketi usko voi häntä pelastaa? Jos veli tai sisar on alaston ja jokapäiväistä ravintoa vailla ja joku teistä sanoo heille: "Menkää rauhassa, lämmitelkää ja ravitkaa itsenne", mutta ette anna heille ruumiin tarpeita, niin mitä hyötyä siitä on? Samoin uskokin, jos sillä ei ole tekoja, on itsessään kuollut. (Jaak. 2:14–17)

Sikäli kuin oman aikamme kristinuskosta mitään ymmärrän, protestanttinen uskonpuhdistus torjui Jaakobin näkemyksen, ja niinpä meillä kilpailukykyisessä ja vähävelkaisessa Pohjois-Euroopassa vallitsevana on paavalilainen ”yksin uskosta” -dogmi. Sillä halutaan korostaa Jumalan suuruutta ja ihmisen maailmallisen räpistelyn merkityksettömyyttä. Onpa Jaakobin sanoja pidetty kirkkohistorian joissain vaiheissa harhaoppisinakin, ja itse Luther-Mara oli ilmeisesti sitä mieltä, ettei Jaakobin kirjan pitäisi olla osa Uuden Testamentin kaanonia.

Jaakobin oppi kuitenkin puhuttelee maallistunutta oikeudentajuani enemmän kuin Paavalin doktriini. Ei niinkään sen vuoksi, että ajattelisin ”hyvien ihmisten” ansaitsevan taivaallisen palkinnon, vaan enemmän siksi, että soisin mielelläni kaiken maailman salametsästäjien, ihmiskauppiaiden ja investointipankkiirien käristyvän hitaasti helvetin hiljaisella tulella. Ja allekirjoitan kyllä sen ajatuksen, että ihmisen usko (tai mikä tahansa aate) on kovin ohutta ja onttoa, ellei se vaikuta hänen tekoihinsa ja tekemättä jättämisiinsä.

Mutta olkaa sanan tekijöitä, eikä vain sen kuulijoita, pettäen itsenne. (Jaak. 1:22)

maanantai 14. marraskuuta 2011

Kirje hebrealaisille

Dogmaatikko Paavalille sanoimme edellisten kirjeiden myötä hyvästit, mutta Uuden Testamentin kaanoniin on kelpuutettu vielä nippu muiden kirjoittajien kirjeitä.

Heprealaiskirjeen keskeinen agenda on Pojan (siis Jeesuksen) suuruuden korostaminen. Jeesusta muun muassa vertaillaan Moosekseen ja todetaan, että Jeesus on näistä kahdesta paljon kovempi jätkä – tai jos pitäydytään raamatullisemmassa ilmaisussa, Mooses on kuin huone, Jeesus huoneen rakentaja, ja heidän osakseen tuleva kirkkaus sen mukainen.

Kirjoittaja hakee muutenkin sanomalleen selkänojaa viittaamalla runsaasti Vanhan Testamentin kirjoituksiin, mikä johtuu kai siitä, että kirje on osoitettu nimenomaan ”hebrealaisille”, eli juutalaisuudesta kääntyneille kristityille. Jeesuksen sanotaan olevan ”ylimmäinen pappi Melkisedekin järjestyksen mukaan”. (Enää pitäisi muistaa, kuka oli Melkisedek. No se oli Aabrahamin siunannut pappi ensimmäisestä Mooseksen kirjasta.) Jeesuksen merkitystä perustellaan varsin pitkästi juuri tämän aabrahaminaikaisen Melkisedekin kautta, mikä tuntuu erikoiselta nykykristillisestä viitekehyksestä käsin. Mutta ehkä tässä on mukana kirjoittamisajankohdan gnostilaisia vivahteita, sillä ilmeisesti eräissä gnostilaisissa teksteissä Jeesuksen ja Melkisedekin välille vedetään suoraan yhtäläisyysmerkki.

Taas tullaan siihen, että eräät mielenkiintoisimmat juonteet liittyvät alkukristillisyyden niihin piirteisiin, joita ei koskaan hyväksytty osaksi virallista oppia. Vaikken ole perehtynyt aiheesta tehtyihin tutkimuksiin, niin jo Raamatunkin perusteella käy ilmeiseksi, että alkukristillisyys oli eräänlainen vellova keitos, jonka tarkasta reseptistä pääkokit kävivät koviakin väittelyitä. Yhtenä lisätekijänä oli tietysti tuonaikaisessa maailmassa vaikuttanut hellenistinen kulttuuriperintö. Parissa heprealaiskirjeen katkelmassa olen näkevinäni platonismin vaikutusta, vaikka sitten vain siinä, miten jokin epätäydellinen esitetään jonkin täydellisen varjona:

Jos hän [ylimmäinen pappi eli Jeesus] siis olisi maan päällä, ei hän olisikaan pappi, koska jo ovat olemassa ne, jotka lain mukaan esiinkantavat lahjoja, ja jotka palvelevat siinä, mikä on taivaallisten kuva ja varjo, niinkuin ilmoitettiin Moosekselle, kun hänen oli valmistettava maja. Sillä hänelle sanottiin: "Katso, että teet kaikki sen kaavan mukaan, joka sinulle vuorella näytettiin". (Hepr. 8:4–5)

Sillä koska laissa on vain tulevan hyvän varjo, ei itse asiain olemusta, ei se koskaan voi samoilla jokavuotisilla uhreilla, joita he alinomaa kantavat esiin, tehdä niiden tuojia täydellisiksi. (Hepr. 10:1)

Heprealaiskirje sisältää joitakin teologisesti erikoisia opinkappaleita. Esimerkiksi jakeessa 1:2 todetaan, että Jumala on luonut maailman Jeesuksen kautta. Toinen tylyydessään hieman hätkähdyttävä näkemys on, että uskostaan luopuneita on mahdoton enää auttaa:

Sillä mahdotonta on niitä, jotka kerran ovat valistetut ja taivaallista lahjaa maistaneet ja Pyhästä Hengestä osallisiksi tulleet ja maistaneet Jumalan hyvää sanaa ja tulevan maailmanajan voimia, ja sitten ovat luopuneet – taas uudistaa parannukseen, he kun jälleen itsellensä ristiinnaulitsevat Jumalan Pojan ja häntä julki häpäisevät. (Hepr. 6:4–6)

Katkelma on kiehtova siksikin, että siinä esitetään sittemmin varsin suosituksi noussut teesi: jos Jeesus palaisi maan päälle, hän kokisi saman kohtalon.

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Kirjeet Timoteukselle, Tiitukselle ja Filemonille

Näiden neljän kirjeen myötä siirrytään Paavalin yksityiskirjeenvaihtoon. Mitään intiimiä tirkistelyä ei silti ole luvassa, sillä pitkälti samoja opinkappaleita Paavali näissäkin kirjeissä toistelee – sikäli kuin kirjeet nyt ovat Paavalin käsialaa, sillä näidenkin kirjoittajan henkilöydestä tutkijat ovat harrastaneet laajasti eksegeettistä kädenvääntöä.

Kaksi Timoteukselle osoitettua kirjettä samoin kuin kirje Tiitukselle ovat ns. paimenkirjeitä, eli niissä kirjoittaja ohjeistaa seurakuntien johtajia. Tulipa mieleeni paimennuksia lukiessani: missä vaiheessa kristinuskon historiaa keksittiin ajatus, että pappien tulisi elää selibaatissa? Paavali kun vaatii vain monogamiaa, ei suinkaan selibaattia – seurakunnan kaitsijan tulee olla ”yhden vaimon mies” (1. Tim. 3:2).

Muun ohessa Paavali esittelee jälleen naiskuvaansa, joka on suoraan sanoen aika pirun tylsä:

Oppikoon nainen hiljaisuudessa, kaikin puolin alistuvaisena; mutta minä en salli, että vaimo opettaa, enkä että hän vallitsee miestänsä, vaan eläköön hän hiljaisuudessa. (1. Tim. 2:11–12)

Kirjeissä myös mainitaan nimeltä oikean opin hyljänneitä yksilöitä: Hymeneus ja Aleksander (1. Tim. 1:20), Fygelus ja Hermogenes (2. Tim. 1:15) sekä Hymeneus ja Filetus (2. Tim. 2:17). Äijät lienevät olleet vaikutusvaltaisia harhaoppineita, kun heidät on katsottu aiheelliseksi nimetä.

Vain 25 jaetta pitkä kirje Filemonille on jälleen yksi Paavalin vankilassa kirjoittamista kirjeistä. Siinä silmäni saivat lukeakseen hätkähdyttävän kohdan: Paavali kirjoittaa, että hänestä on vankeudessa ollessaan tullut isä. Tarkempi lukeminen (ja oheisteoksiin turvautuminen) antoi kuitenkin ymmärtää Paavalin tarkoittavan henkistä ”isyyttä”: kyseessä on Filemonin orja, jonka Paavali on käännyttänyt kristityksi.

Toisessa kirjeessä Timoteukselle Paavali selvästi osaa odottaa maallisen vaelluksensa loppua. Perimätiedon mukaanhan Paavali mestattiin Roomassa keisari Neron valtakaudella 60-luvulla.

Sillä minut jo uhrataan, ja minun lähtöni aika on jo tullut. Minä olen hyvän kilvoituksen kilvoitellut, juoksun päättänyt, uskon säilyttänyt. (2. Tim. 4:6–7)

perjantai 4. marraskuuta 2011

Ensimmäinen ja toinen kirje tessalonikalaisille

Kaksi lyhyttä kirjeentynkää, joista ensimmäisen mainitaan olevan todennäköisesti varhaisin Paavalin kirjeistä ja siten vanhin Uuden Testamentin kirja – vuodelta 48 tai kenties 52, kertoo Wikipedia.

Ensimmäisessä kirjeessä Paavali tarjoilee aika tiukkaa tekstiä juutalaisista, vaikka eikö ukko lie itsekin ollut sellainen. Ilmeisesti Paavalin näkemys oli, että kun on kääntynyt kristityksi, niin siinä samalla luopuu juutalaisuudestaan.

[Juutalaiset] tappoivat Herran Jeesuksenkin ja profeetat ja ovat vainonneet meitä, eivätkä ole Jumalalle otollisia, vaan ovat kaikkien ihmisten vihollisia, kun estävät meitä puhumasta pakanoille heidän pelastumiseksensa. Näin he yhäti täyttävät syntiensä mittaa. Viha onkin jo saavuttanut heidät, viimeiseen määräänsä asti. (1. Tess. 2:15–16)

Paavalilla on tarjottavanaan ohjeita innolla odotettujen lopun aikojen suhteen. Ensinnäkin hän korostaa, että Herran ”tulemuksen” ajankohtaa ei voi ennalta tietää, mutta valmiina on oltava, sillä ”Herran päivä tulee niinkuin varas yöllä.” (1. Tess. 5:2) Lisäksi Paavali lohduttaa kuolleita uskonveljiään surevia kertomalla, että Jumala tullessaan herättää kristittyinä kuolleet henkiin.

Toisen tessalonikalaiskirjeen autenttisuus (tai siis paavalillisuus) on kiistetty, ja osin se puhuukin aivan eri kieltä kuin ensimmäinen kirje muun muassa hillitessään lopun odotusta. Kanonisoituna kirjeenä se on joka tapauksessa uskonnonfilosofisesti kiinnostava siinä mielessä, että se sisältää lavean kuvailun Vastustajasta, kadotuksen lapsesta – siis Antikristuksesta, vaikkakaan tätä termiä ei ole varsinaisessa tekstissä, ainoastaan Raamattuun myöhemmin lisätyissä ”väliotsikoissa”. Kirjoittajan mukaan Jumalan tuloa edeltävät tietyt tapahtumat, ennen kaikkea juuri Antikristuksen saapuminen.

Älkää antako kenenkään vietellä itseänne millään tavalla. Sillä se päivä ei tule, ennenkuin luopumus ensin tapahtuu ja laittomuuden ihminen ilmestyy, kadotuksen lapsi, tuo vastustaja, joka korottaa itsensä yli kaiken, mitä jumalaksi tai jumaloitavaksi kutsutaan, niin että hän asettuu Jumalan temppeliin ja julistaa olevansa Jumala. (2. Tess. 2:3–4)