Jaakobin kirje

Jaakobin kirje alkaa tervehdyksellä ”kahdelletoista hajalla asuvalle sukukunnalle” (1:1), mikä antaa ymmärtää, että ainakin kirjoittajan käsitteistössä uusi kristinusko oli vielä hyvin tiiviisti kytköksissä juutalaisuuteen, tai kenties hän ei nähnyt sitä niinkään uutena uskontona kuin uudistuneena juutalaisuutena.

Mutta kukas tämä Jaakob sitten oli? Kuten monien Uuden Testamentin kirjeiden kohdalla, ei Jaakobin kirjeenkään kohdalla kirjoittajasta ole varmaa tietoa. Yhtenä vaihtoehtona muiden joukossa on näkemys, että sen olisi kirjoittanut Jeesuksen veli Jaakob. Siinäpä mies, jolla on ollut sukulaisuussuhteessaan taakka kannettavanaan! Onhan Chris ”Mickin veli” Jaggerkin tehnyt musiikkia, vaan kuka sitä on kuullut?

Oli Jaakobin kirje sitten kenen tahansa kirjoittama, se tuo ihan mukavaa dissonanssia Uuden Testamentin opetuksiin. Kirjoittaja kun ottaa asiakseen erään Paavalin keskeisen teesin torjumisen: Paavali korosti kamppaillessaan Mooseksen lakia vastaan, että ihminen tulee vanhurskaaksi yksin uskosta, mutta Jaakobin kirjeessä painotetaan, että usko ilman tekoja ei riitä. Mukana on myös vahva sosiaalieettinen painotus.

Mitä hyötyä, veljeni, siitä on, jos joku sanoo itsellään olevan uskon, mutta hänellä ei ole tekoja? Ei kaiketi usko voi häntä pelastaa? Jos veli tai sisar on alaston ja jokapäiväistä ravintoa vailla ja joku teistä sanoo heille: "Menkää rauhassa, lämmitelkää ja ravitkaa itsenne", mutta ette anna heille ruumiin tarpeita, niin mitä hyötyä siitä on? Samoin uskokin, jos sillä ei ole tekoja, on itsessään kuollut. (Jaak. 2:14–17)

Sikäli kuin oman aikamme kristinuskosta mitään ymmärrän, protestanttinen uskonpuhdistus torjui Jaakobin näkemyksen, ja niinpä meillä kilpailukykyisessä ja vähävelkaisessa Pohjois-Euroopassa vallitsevana on paavalilainen ”yksin uskosta” -dogmi. Sillä halutaan korostaa Jumalan suuruutta ja ihmisen maailmallisen räpistelyn merkityksettömyyttä. Onpa Jaakobin sanoja pidetty kirkkohistorian joissain vaiheissa harhaoppisinakin, ja itse Luther-Mara oli ilmeisesti sitä mieltä, ettei Jaakobin kirjan pitäisi olla osa Uuden Testamentin kaanonia.

Jaakobin oppi kuitenkin puhuttelee maallistunutta oikeudentajuani enemmän kuin Paavalin doktriini. Ei niinkään sen vuoksi, että ajattelisin ”hyvien ihmisten” ansaitsevan taivaallisen palkinnon, vaan enemmän siksi, että soisin mielelläni kaiken maailman salametsästäjien, ihmiskauppiaiden ja investointipankkiirien käristyvän hitaasti helvetin hiljaisella tulella. Ja allekirjoitan kyllä sen ajatuksen, että ihmisen usko (tai mikä tahansa aate) on kovin ohutta ja onttoa, ellei se vaikuta hänen tekoihinsa ja tekemättä jättämisiinsä.

Mutta olkaa sanan tekijöitä, eikä vain sen kuulijoita, pettäen itsenne. (Jaak. 1:22)