lauantai 29. lokakuuta 2011

Kirjeet galatalaisille, efesolaisille, filippiläisille ja kolossalaisille

Osa Paavalin kirjeistä on hyvin lyhyitä, joten niputan taas useampia kirjoja yhdeksi merkinnäksi. Sitä paitsi Paavali toistaa itseään aika tavalla vaaliessaan puhdasoppisuutta ja korostaessaan opinkappaleitaan eri seurakunnille. Muun muassa Paavalin suosimat ruumis-vertaukset toistuvat taajaan näissä kirjeissä:

Ja kaikki hän [Jumala] on asettanut hänen [Kristuksen] jalkainsa alle ja antanut hänet kaiken pääksi seurakunnalle, joka on hänen ruumiinsa, hänen täyteytensä, joka kaikki kaikissa täyttää. (Ef. 1:22-23)

Osa Paavalin kirjeistä on vahvasti kirjoitusajankohtaansa sidottuja, kuten vaikkapa galatalaiskirje, jossa keskitytään kiistelyyn siitä, mikä on Mooseksen lain merkitys kristityille. Kuten on jo aiemmin käynyt ilmi, Paavali ei juuri laista perusta, ja hän sättii seurakuntalaisia siitä, että nämä ovat antaneet johdattaa itsensä harhaan:

Minua kummastuttaa, että te niin äkkiä käännytte hänestä, joka on kutsunut teidät Kristuksen armossa, pois toisenlaiseen evankeliumiin, joka kuitenkaan ei ole mikään toinen; on vain eräitä, jotka hämmentävät teitä ja tahtovat vääristellä Kristuksen evankeliumin. Mutta vaikka me, tai vaikka enkeli taivaasta julistaisi teille evankeliumia, joka on vastoin sitä, minkä me olemme teille julistaneet, hän olkoon kirottu. (Gal. 1:6-7)

Paavalin retoriikkaan kuuluvat olennaisesti lystikkäät parahdukset ja voivottelut:

Oi te älyttömät galatalaiset! Kuka on lumonnut teidät, joiden silmäin eteen Jeesus Kristus oli kuvattu ristiinnaulittuna? (Gal. 3:1)

Kirjeet efesolaisille, filippiläisille ja kolossalaisille Paavali kertoo kirjoittaneensa roomalaisesta vankilasta käsin. Näin hän on historian ensimmäisiä tunnettuja vankilakirjailijoita. Myöhemminhän tapaamme tässä samassa kategoriassa muun muassa sellaiset kynäniekat kuin Luther, de Sade, Hitler, Genet, Sinervo ja Saro-Wiwa. Filippiläiskirjeessä on kiintoisa katkelma, joka antaa ymmärtää, että Paavalin vankeus jopa edisti hänen sanomansa leviämistä:

Mutta minä tahdon, että te, veljet, tietäisitte, että se, mitä minulle on tapahtunut, on koitunutkin evankeliumin menestykseksi, niin että koko henkivartioston ja kaikkien muiden tietoon on tullut, että minä olen kahleissa Kristuksen tähden, ja että useimmat veljistä, saaden Herrassa uskallusta minun kahleistani, yhä enemmän rohkenevat pelkäämättä puhua Jumalan sanaa. (Fil. 1:12-14)

Efesolaiskirjeessä Paavali esittää yhteiskunnallisia näkemyksiään: vaimojen on oltava miestensä alamaisia ja orjien kuuliaisia isännilleen. Jumala ei kuitenkaan tee eroa ihmisten välillä. Tästä on lyhyt matka siihen näkemykseen, että mitään maanpäällisiä vääryyksiä ei kannata, voi tai saa edes yrittää korjata, koska oikeudenmukaisuus voi toteutua vasta ylösnousemuksen jälkeen taivaassa.

Onkin kummallista, että Paavali on niin vakuuttunut ihmisten välisten hierarkioiden oikeudenmukaisuudesta, vaikka hän toisaalta korostaa ihmisten tasaveroisuutta Jumalan edessä, kuten tässä katkelmassa kolossalaiskirjeestä:

Ja tässä ei ole kreikkalaista eikä juutalaista, ei ympärileikkausta eikä ympärileikkaamattomuutta, ei barbaaria, ei skyyttalaista, ei orjaa, ei vapaata, vaan kaikki ja kaikissa on Kristus. (Kol. 3:11)

Efesolaiskirjeen ja kolossalaiskirjeen osalta eksegeettinen tutkimus on kyseenalaistanut Paavalin tekijyyden. Erityisesti efesolaiskirjeestä valtavirran näkemys on, että se ei ole Paavalin käsialaa.

maanantai 24. lokakuuta 2011

Ensimmäinen ja toinen kirje korinttilaisille

Korinttilaiskirjeet ovat Paavalin 50-luvulla lähettämiä viestejä Korintin seurakunnalle. Paavali käsittelee niissä Korintin seurakunnan jäsenten piirissä ilmenevää eripuraisuutta. Selvästi Korintista on myös suunnattu kritiikkiä Paavalia kohtaan: toisessa kirjeessä on puhe siitä, miten Paavalin aiempi kirje on aiheuttanut mielipahaa seurakuntalaisten keskuudessa.

Ensimmäisessä kirjeessä Paavali kamppailee ankarasti siveettömyyttä vastaan. Hän esittää kiintoisan ajatuksen siitä, että haureus on muita syntejä pahempi, koska haureuden harjoittaja ”tekee syntiä omaa ruumistansa vastaan”, ja ihmisruumis taas on Jumalan temppeli. Kaikki muut synnit ovat ”ruumiin ulkopuolella”. Minulla kun oli jonkinlainen karkea käsitys siitä, kristillisessä filosofiassa olisi vallalla jyrkkä sielu–ruumis-kahtiajako ja sielun nostaminen näistä selvästi tärkeämmäksi. Ehkä se on kuitenkin myöhäsyntyisempi, pikemmin keskiaikainen näkemys?

Jatko antaa vihjeitä siitä, miksi siveettömyys on Paavalille itselleen niin herkkä aihe: hän on sinkku, ja epäilemättä katkera ruumiin iloissa piehtaroiville seurakuntalaisille! Paavalin mukaan miehen olisi paras olla koskematta naiseen ensinkään, mutta eräänlaisena myönnytyksenä tosiasioille hän sitten toteaa, että ”haureuden välttämiseksi” on parempi mennä naimisiin ja täyttää aviovelvollisuudet puolisoaan kohtaan.

Liittyneekö Paavalin selibaattiin sitten hänen varmasti siteeratuin katkelmansa ”Suurin on rakkaus”:

Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulla ei olisi rakkautta, olisin minä vain helisevä vaski tai kilisevä kulkunen. Ja vaikka minulla olisi profetoimisen lahja ja minä tietäisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon, ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin vuoria siirtää, mutta minulla ei olisi rakkautta, en minä mitään olisi. Ja vaikka minä jakelisin kaiken omaisuuteni köyhäin ravinnoksi, ja vaikka antaisin ruumiini poltettavaksi, mutta minulla ei olisi rakkautta, ei se minua mitään hyödyttäisi. (1. Kor. 13: 1–3)

Teologisempi tulkinta tietysti katsoo tässä viitattavan ensisijaisesti jumalalliseen rakkauteen (agape), mutta useimmille meistä tämä varmaan käy romanttisen rakkauden (tai sen puutteen) kuvaukseksi. Katkelma lienee suosittu hääseremonian ohjelmanumero – itse tosin sain sen nuorena lukeakseni sukulaistädin hautajaisissa.

Tämän kauniin rakkauden ylistyksen ohella ensimmäisestä korinttilaiskirjeestä löytyy pari konservatiivikristittyjen suosimaa kohtaa. Yksi on 1. Kor. 6:9–10, jossa Paavali listaa joukon väärintekijöitä, jotka eivät saa periä Jumalan valtakuntaa. Epäjumalanpalvelijoiden, avionrikkojien ja varkaiden joukkoon hän mahduttaa myös ”miehimykset”, siis homoseksuaalit.

Toinen pahamainen jae on tämä käsky:

”Olkoot vaimot vaiti teidänkin seurakunnankokouksissanne, sillä heidän ei ole lupa puhua, vaan olkoot alamaisia, niinkuin lakikin sanoo.” (1. Kor. 14:34)

Jotkut tutkijat ovat kyseenalaistaneet kyseisen kohdan autenttisuuden, mutta katoliselle ja ortodoksiselle kirkolle samoin kuin Luther-säätiön kaltaisille huru-ukkojen kerhoille se kelpaa edelleen perusteeksi vastustaa naispappeutta.

Ensimmäisen kirjeen 12. luvussa Paavali käsittelee vielä tarkemmin näkemyksiään ruumiista (nyt ruumis on hänellä vertauskuvana kristittyjen yhteisölle). Tässä vertauskuvassaan Paavali menee jo aika korkealentoiseksi:

Jos koko ruumis olisi silmänä, missä sitten olisi kuulo? Jos taas kokonaan kuulona, missä silloin haisti? Mutta nyt Jumala on asettanut jäsenet, itsekunkin niistä, ruumiiseen, niinkuin hän on tahtonut. Vaan jos ne kaikki olisivat yhtenä jäsenenä, missä sitten ruumis olisi? Mutta nytpä onkin monta jäsentä, ja ainoastaan yksi ruumis. (1. Kor. 12:17–20)

Tuo 17. jakeessa käytetty sana ”haisti” viehättää minua suuresti. Vuoden 1992 suomennoksessa puhutaankin jo tylsästi hajuaistista.

Yhtenä pikku detaljina nostettakoon esiin vielä tämä yksittäinen jae:

Eikö itse luontokin opeta teille, että jos miehellä on pitkät hiukset, se on hänelle häpeäksi. (1. Kor. 11:14)

En tiennytkään pitkätukkavastaisuuden periytyvän Paavalilta asti! Erikoista sikäli, että Vanhan Testamentin puolellahan tavattiin Samson / Simson, jonka supervoimien salaisuus oli juuri hänen hiuksissaan. Ja Jeesuskin on kautta historian lähes aina kuvattu hippilettiseksi.

Tässä tuli nyt käsiteltyä lähes yksinomaan korinttilaiskirjeistä ensimmäistä. Nostetaan siis vielä irtohuomio siitä toisesta. Toisen korinttilaiskirjeen loppupuolella Paavali pyytää Korintin kristittyjä avustamaan taloudellisesti Jerusalemin seurakuntaa, ja asettelee sanansa siihen tyyliin, että avustamisesta ei parane kieltäytyä. Kolehdin keruulla on siis pitkät perinteet. Voipa Paavalin nähdä myös modernien tv-evankelistojen edelläkävijänä, noin 1900 vuotta edellä aikaansa:

Pyhien avustamisesta minun tosin on tarpeetonta kirjoittaa teille; sillä minä tunnen teidän alttiutenne, ja siitä minä kehun teitä makedonialaisille, että näet Akaia on ollut valmiina menneestä vuodesta alkaen, ja niin on teidän intonne saanut sangen monta innostumaan. Lähetän nyt kuitenkin nämä veljet, ettei kerskaamisemme teistä tässä kohden näyttäytyisi tyhjäksi, vaan että olisitte valmiit, niinkuin olen sanonut teidän olevan. (2. Kor. 9:1–3)


tiistai 18. lokakuuta 2011

Kirje roomalaisille

Evankeliumien ja Apostolien tekojen jälkeen Uusi Testamentti koostuu lähes pelkästään kirjeistä, joista suurin osa on Paavalin nimiin laitettuja (ja tutkijoiden konsensuksen mukaan yli puolet näistä myös on Paavalin kirjoittamia tai sanelemia). Kristittyjen vainoajasta kristityksi kääntynyt Paavali onkin kristinuskon varhaishistorian tärkein henkilö heti Jeesuksen jälkeen.

Suurin osa Paavalin kirjeistä on osoitettu sellaisille seurakunnille, joita Paavali on itse ollut perustamassa, mutta Roomalaiskirjeen kohdalla näin ei ole asian laita. Paavali vasta suunnittelee matkaa Roomaan (joka tässä yhteydessä siis tarkoittaa kaupunkia; Rooman valtakunnan alamainenhan Paavali kyllä oli).

Roomalaiskirje on sijoitettu kirjeistä ensimmäiseksi Uuden Testamentin kaanonissa, vaikkei se olekaan niistä ajallisesti varhaisin. Paalupaikan syynä onkin se, että Roomalaiskirjettä pidetään kristinuskon opillisen kehityksen kannalta keskeisenä tekstinä; Martti Luther piti sitä Uuden Testamentin kirjoista tärkeimpänä. Roomalaiskirje onkin varsin johdonmukaisesti etenevä esitys Paavalin dogmeista. Nähdäkseni pitkänpuoleisen kirjeen ydinsisällön voi kiteyttää lainaamalla vain yhden jakeen:
             
Niin päätämme siis, että ihminen vanhurskautetaan uskon kautta, ilman lain tekoja. (Room. 3:28)

Sama ajatus toistuu tekstissä monituiset kerrat. Paavali suhtautuu hyvin kriittisesti Mooseksen lakiin. Lain ja moraalin suhteesta hänellä on mielenkiintoinen näkemys: juuri lain kiellot herättävät houkutuksen rikkoa niitä.

Mitä siis sanomme? Onko laki syntiä? Pois se! Mutta syntiä en olisi tullut tuntemaan muuten kuin lain kautta; sillä en minä olisi tiennyt himosta, ellei laki olisi sanonut: ”Älä himoitse”. (7:7)

Tätä voisi pitää varsin modernina käsityksenä. Houkuttaako kielletty hedelmä maistamaan juuri siksi, että se on kielletty?

Kriittisyyteensä lakia kohtaan huomioiden on erikoista, että esivallan auktoriteettia Paavali ei lainkaan kyseenalaista, vaan päinvastoin katsoo sen olevan luonteeltaan jumalallista:

Jokainen olkoon alamainen sille esivallalle, jonka vallan alla hän on. Sillä ei ole esivaltaa muutoin kuin Jumalalta; ne, jotka ovat, ovat Jumalan asettamat. Sentähden, joka asettuu esivaltaa vastaan, se nousee Jumalan säätämystä vastaan; mutta jotka nousevat vastaan, tuottavat itsellensä tuomion. (Room. 13:1–2)

Ei siis sittenkään erityisen moderni yhteiskunnallinen ajattelija, tämä Paavalimme.

keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Apostolien teot

Eräänlainen vulgaaritason kriittinen tulkinta kristinuskosta on, että Jeesus oli kyllä ihan hyvä jätkä mutta hänen seuraajansa pilasivat koko homman.

Teesissä on ehkä paljon totuuttakin, mutta toisaalta on sanottava, että kyllä Jeesuksen opetuksissakin on sellaista substanssia, joka ei tunnu sopivan yhteen arkijärkisen oikeudentunnon kanssa.

Oli miten oli, Apostolien teoista se Jeesuksen seuraajien vaikutus käynnistyy, hyvässä tai pahassa. Kyseessähän on varhaisinta kristillistä kirkkohistoriaa läpikäyvä teos. Siinä yksilöidään jopa se historiallinen yhteys, jolloin termi kristitty otettiin käyttöön Antiokian seurakunnassa. (Ap. t. 11:26)

Kirjan ensimmäisissä jakeissa tavataan vielä Jeesus, joka ikään kuin evankeliumien jälkihehkussa hengaa hetken opetuslastensa kanssa, kunnes astuu taivaaseen. Sen jälkeen kerrotaan, kuinka opetuslapset valitsevat Juudaksen tilalle uuden kahdennentoista miehen, Mattiaan. Tätä seuraa kirjan varmaankin tunnetuin kohtaus, helluntaipäivä, jolloin Pyhä Henki ”vuodatetaan” opetuslasten päälle ja nämä alkavat puhua kielillä:

Ja tuli yhtäkkiä humaus taivaasta, niinkuin olisi käynyt väkevä tuulispää, ja täytti koko huoneen, jossa he istuivat. Ja he näkivät ikäänkuin tulisia kieliä, jotka jakaantuivat ja asettuivat heidän itsekunkin päälle. Ja he tulivat kaikki Pyhällä Hengellä täytetyiksi ja alkoivat puhua muilla kielillä, sen mukaan mitä Henki heille puhuttavaksi antoi. (Ap. t. 2:2–4)

Kielilläpuhumisen kuittaaminen kännisten houreina torpataan jo tässä yhteydessä, kun Pietari yhdistää ilmiön profeetta Jooelin ennustuksiin viimeisten aikojen tapahtumista. Pietarin puheen jälkeen kerrotaan 3000 ihmisen ottaneen saman tien kasteen vastaan – aika hyvä lähtölaukaus alkuseurakunnalle. Pietari profiloituu muutenkin opetuslasten johtajaksi ja tuntuu olevan Jerusalemin suurin stara sitten Jeesuksen:

Ja yhä enemmän karttui niitä, jotka uskoivat Herraan, sekä miehiä että naisia suuret joukot. Kannettiinpa sairaita kaduillekin ja pantiin vuoteille ja paareille, että Pietarin kulkiessa edes hänen varjonsa sattuisi johonkuhun heistä. (Ap. t. 5:14–15)

Apostolien teoissa kuvataan jonkin verran alkuseurakunnan yhteiselämää, jossa voi tunnetusti nähdä kommunistisia piirteitä:

Ja kaikki, jotka uskoivat, olivat yhdessä ja pitivät kaikkea yhteisenä, ja he myivät maansa ja tavaransa ja jakelivat kaikille, sen mukaan kuin kukin tarvitsi. (Ap. t. 2:44–45)

Ja uskovaisten suuressa joukossa oli yksi sydän ja yksi sielu; eikä kenkään heistä sanonut omaksensa mitään siitä, mitä hänellä oli, vaan kaikki oli heillä yhteistä. (Ap. t. 4:32)

Jerusalemin papisto ei tietenkään pidä kansaa villitsevistä kommarihipeistä, vaan uhkailee ja pyrkii vaientamaan apostolit. Opetuslasten avustajasta Stefanuksesta tulee kristinuskon historian ensimmäinen marttyyri, kun raivostunut väkijoukko kivittää hänet hänen julistettuaan Jeesuksen olevan Jumalan poika.

Stefanuksen surmaamisen yhteydessä tarinaan astuu uusi keskeinen henkilö, Saulus (uudessa käännöksessä ihan Saul vaan), joka on aluksi pahisten puolella ja organisoi vainoja seurakunnan jäseniä vastaan. Jeesus kuitenkin ottaa ja puhuttelee Saulusta Damaskoksen tiellä, minkä jälkeen Saulus kääntyy uskoon, ryhtyy seurakunta-aktiiviksi ja ottaa nimen Paavali.

Apostolien tekojen jälkimmäinen puolisko onkin suurelta osin juuri Paavalin lähetysmatkojen kuvausta. Paavali reissaa pitkin poikin Vähää-Aasiaa, Kreikkaa ja Roomaa. Ottaen huomioon aikakauden matkailuinfrastruktuurin ovat Paavalin matkat monin verroin seikkailullisempia kuin mitkään nykyajan rinkkareissut.

Apostolien tekojen yllättävin seikka oli se, että niin Pietari kuin Paavalikin toistavat Jeesuksen ihmeteoista uskomattomimman, herättävät miehen kuolleista (Ap.t. 9:40 ja 20:10–12). Jälleen kerran tulee mieleeni: ei mikään ihme, että näitä kohtauksia ei korosteta siinä peruskoulu- tai rippikoulukristillisyydessä, josta minulla on nuoruusvuosiltani tuntumaa – on jotenkin luontevampaa korostaa, että Jeesus teki kaikenlaisia ihmeitä ja jättää mainitsematta, että niin tekivät apostolitkin.

Apostolien tekojen kirkkohistorialliseen narratiiviin sisältyy kiintoisa jakso Jerusalemissa pidetystä kokouksesta, jossa uskosta alkaa muokkautua uskonto, oppijärjestelmä sääntöineen – on tosin korostettava, että tässä kohden kyse on nimen omaan sääntöjen höllentämisestä: apostolit päättävät, että kristinuskoon kääntyviltä pakanoilta ei tarvitse edellyttää vanhan Mooseksen lain kaikkien kohtien noudattamista, esimerkiksi ympärileikkausta (kristityiksi kääntyville juutalaisille Mooseksen laki ilmeisesti kuitenkin pysyy voimassa). Tässä siis koetaan kirkkohistorian ensimmäinen liberaalien ja konservatiivien välinen kädenvääntö, jonka liberaalit voittavat. Mutta jottei kaikki vaikuttaisi liian hyvältä, saadaan hieman myöhemmin, Paavalin käännyttäessä väkeä Efesoksessa, jo etiäinen tulevista inkivisition vuosista: kristityiksi kääntyneet polttavat kirjoja (!) kaikella käännynnäisten kiihkollaan...

keskiviikko 5. lokakuuta 2011

Pieni apokryfis-gnostilainen syrjähyppy

Teen pienen syrjähypyn Raamatun sivujen ulkopuolelle. Evankeliumeja on Raamatussa neljä, mutta se ei ole mitenkään itsestään selvää. Rajaus on oman aikansa kustannuspoliittinen päätös; Uuden Testamentin kaanon määriteltiin pitkälti toisella ja kolmannella vuosisadalla; lopullisesti se hyväksyttiin Karthagon kirkolliskokouksessa vuonna 397 (kertoo Wikipedia). Olennainen osa kanonisointia oli tietysti sen päättäminen, mitä ei oteta kyytiin.

Yksi seikka, jonka suhteen olin täysin tietämätön ennen tätä lukuprojektiani, on se, että protestanttinen, katolinen ja ortodoksinen Raamattu sisältävät kaikki hieman erilaisen kirjavalikoiman. Kahdessa viimeksi mainitussa on nimittäin mukana joukko ns. apokryfikirjoja. Apokryfikirjat ovat samaa heprealaista perua kuin muutkin Vanhan Testamentin kirjat, mutta myöhäisempää tuotantoa, useimmat noin vuoden 100 eKr. tienoilta. Protestanttien Raamatusta apokryfikirjat puuttuvat, sillä Lutherin mukaan niitä "ei tule pitää Pyhien Kirjoitusten vertaisina mutta jotka silti ovat hyödyllisiä ja hyviä lukea."

Siinä missä meikäläisessä Vanhassa Testamentissa on 39 kirjaa, katolisessa niitä on 46 ja ortodoksisessa peräti 51. Itse asiassa tämä kannesta kanteen -urakka on siis minulle jonkin verran kevyempi kuin katolisessa tai ortodoksisessa kulttuurissa kasvaneille. Vähän kuin oikaisisi maratonilla.

Uusi Testamentti on kaikilla kirkkokunnilla samansisältöinen, mutta silläkin puolella on pitänyt valintoja tehdä. Esimerkiksi Jeesuksen elämästä kertovia evankeliumeja tunnetaan kymmenittäin. Merkittävimmäksi niistä mainitaan Tuomaan evankeliumi, joka oli ilmeisesti hyvinkin luettua tavaraa varhaiskristillisissä seurakunnissa. Tuomaan evankeliumi on kokoelma Jeesuksen puheita vailla narratiivista osuutta. Sitä en ole lukenut, mutta otan tähän pari havaintoa Risto Uron artikkelista, joka tarkastelee Tuomaan evankeliumin erityispiirteitä ja eroja kanonisoituihin evankeliumeihin nähden. Uro kirjoittaa Tuomaan evankeliumissa olevan vahva individualistisen mystiikan juonne: jokaisessa ihmisessä on jumaluuden mahdollisuus. Siinä missä Matteuksen evankeliumissa Jeesus sanoo:

Sillä missä kaksi tahi kolme on kokoontunut minun nimeeni, siinä minä olen heidän keskellänsä. (Matt. 18: 20)

niin Tuomaan evankeliumissa sanoma on täsmälleen päinvastainen:

Missä on [kolme], nämä kolme ovat ilman Jumalaa. Siellä, missä on [yksi] ainoa, minä totisesti olen hänen kanssaan. Kohota kivi, ja löydät minut sieltä. Halkaise halko, ja minä olen siellä.

Lisäksi Tuomaan evankeliumi on Uron mukaan kanonisia evankeliumeja kriittisempi uskonnollisia auktoriteetteja kohtaan. Se siis korostaa jokaisen ihmisen henkilökohtaista suhdetta Jumalaan.

Kirja, jota en malttanut jättää lukematta, on Juudaksen evankeliumi. Tämä toiselta vuosisadalta peräisin oleva teksti on tullut julkisuuteen vasta vuonna 2006. Se nostaa keskeiseen rooliin Juudas Iskariotin, opetuslapsen, jonka perinteinen kristillinen historiankirjoitus on manannut alimpaan helvettiin Messiaan kavaltajana. Tähän manaamiseenhan sisältyy lähtökohtaisesti se paradoksi, että mikäli ymmärretään Jeesuksen ristikuolema välttämättömäksi osaksi Jumalan suurta suunnitelmaa ihmisten pelastamisesta, pitäisi Juudas nähdä yhtenä tärkeimmistä Jumalan apureista maan päällä.

Juudaksen evankeliumissa Jeesus toteaakin Juudakselle: "Sinä vielä uhraat ihmisen, joka pitää minua sisällään." Mikä olennaisempaa, Juudas saa ainoana opetuslapsista kuulla Jeesuksen opetukset maailman luomisesta ja olemuksesta. Nämä opetukset liittävät Juudaksen evankeliumin vahvasti gnostilaiseen perintöön.

Varhaiskristillisistä liikkeistä erityisesti gnostilaisuus on puhutellut meitä myöhempien aikojen mystikkoja (Suomeen on vuonna 2010 jopa perustettu Gnostilainen kirkko!). Gnostilaisuuden lyhyt ja raa'asti pelkistetty oppimäärä seuraa tässä: on olemassa erikseen korkein Jumala ja alempi luojajumala, demiurgi. Juuri demiurgi on luonut meidän fyysisen maailmamme, ja koska demiurgi ei ole täydellinen, hänen luomuksessaan on valuvikoja.

Ansiokkaimpia gnostilaisen ajattelun populaarikulttuurisia sovelluksia on Au Pair -yhtyeen kappale Pettynyt teihin, jonka sisäiskertojana esiintyvä demiurgi kertoo saaneensa luomisopin tunnilla tukiopetusta:


Muiden jumalien joukossa oon keskinkertaista tasoa
Maailmojenjakotilaisuudessa sain vaan tän naurettavan pallon
Muut jumalat luo kauniita, viisaita olentoja
Ne saa aikaan harmonioita, minä saan kaaosta

Mieleni tekisi lähteä pidemmällekin kaikenlaisille harhaoppisille sivupoluille, mutta koitan nyt kuitenkin pysyä alkuperäisessä tavoitteessa ja saada kanonisoidun luterilaisen Raamatun luettua loppuun.