Sananlaskut

Ihmettelinkin aiemmin, kun kuningas Salomon kuulusta viisaudesta ei esitetty juurikaan todisteita – no, tässä ne nyt ovat. Sananlaskujen väitetään nimittäin olevan Salomon kirjoittamia.

Kirjan alkupuoli ei ole niinkään sananlaskuja siinä merkityksessä kuin minä sanan ymmärrän, vaan pikemminkin neuvoja ja elämänohjeita. Varsinaisia sananlaskuja on tarjolla luvusta 10 alkaen. Ne noudattavat usein muotoa ”X on sitä, mutta Y on tätä”. Muutamia esimerkkejä:

Viha virittää riitoja, mutta rakkaus peittää rikkomukset kaikki. (Sananl. 10:12)

Moni viskoo sanoja kuin miekanpistoja, mutta viisasten kieli on lääke. (Sananl. 12:18)

Viisas poika kuulee isän kuritusta, mutta pilkkaaja ei ota nuhdetta kuullaksensa. (Sananl. 13:1)

Parempi kuiva kannikka rauhassa kuin talon täysi uhripaistia riidassa. (Sananl. 17:1)

Kun kaikki Sananlaskut käy läpi, agenda tulee varsin selväksi: ihmisiä kannustetaan kuuliaisuuteen, ahkeruuteen, viisauteen, laupeuteen ja vanhurskauteen. Aika monessa kohdassa tehdään myös selväksi, että ruumiillinen kuritus on ihmiselle hyväksi. Onhan mukana tämäkin kyseenalainen klassikko:

Joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan; mutta joka häntä rakastaa, se häntä ajoissa kurittaa. (Sananl. 13:24)

Yksi mielenkiintoinen piirre Sananlaskuissa on se, miten tieto ja viisaus yhdistetään olennaisesti Jumalan seuraamiseen. Ensimmäisen luvun seitsemäs jae sisältää tunnetun lauseen ”Herran pelko on tiedon alku”. (Tämä siis vuoden 1933 käännöksen mukaan; itselleni tutumpi muoto ”Herran pelko on viisauden alku” on näköjään vuoden 1776 Bibliasta, kun taas vuoden 1992 käännöksessä lause on ”Herran pelko on tiedon perusta.”)

Mitä viisaus sitten Sananlaskujen mukaan on? Pikemmin kuin ominaisuutena, jota ihmisellä on joko paljon tai vähän, viisaus esitetään ikään kuin persoonallisena olentona. Viisautta ei tosin kirjoiteta isolla alkukirjaimella, mutta viisauteen viitataan persoonapronominilla. Suomen kielen hän on sukupuolineutraali, mutta Wikipedia-sivistin itseäni sen verran, että alkutekstissä viisaus on feminiini.

Kyseisen feminiinin suulla kerrotaan myös, että viisaus on Jumalan luomuksista ensimmäinen:

Herra loi minut töittensä esikoiseksi, ensimmäiseksi teoistaan, ennen aikojen alkua. Iankaikkisuudesta minä olen asetettu olemaan, alusta asti, hamasta maan ikiajoista. Ennenkuin syvyyksiä oli, synnyin minä, ennenkuin oli lähteitä, vedestä rikkaita. Ennenkuin vuoret upotettiin paikoilleen, ennen kukkuloita, synnyin minä, kun hän ei vielä ollut tehnyt maata, ei mantua, ei maanpiirin tomujen alkuakaan. (Sananl. 8:22–26)

Jos olenkin välillä ollut lopen tympääntynyt Vanhan Testamentin sivuilta huokuvaan muukalaisvihamielisyyteen ja kieroutuneeseen moraaliin, niin Sananlaskujen kirjasta on kiistatta löydettävissä paljon viisautta (oli viisaus sitten nainen tahi ei). Toki yksittäisiä älyttömyyksiä voi sieltäkin poimia, mutta puhun nyt kokonaisuudesta.

Muutama hillittömän hauska jaekin Sananlaskujen joukkoon mahtuu:

Kultarengas sian kärsässä on kaunis nainen, älyä vailla. (Sananl. 11:22)

Parempi asua autiossa maassa kuin toraisan vaimon vaivattavana. (Sananl. 21:19)

Kuin koira, joka palajaa oksennuksilleen, on tyhmä, joka yhä uusii hulluuksiansa. (Sananl. 26:11)

Survo hullua huhmaressa, petkelellä surveitten seassa: ei erkane hänestä hänen hulluutensa. (Sananl. 27:22)

Ehdoton suosikkijakeeni on kuitenkin tämä:

Mene, laiska, muurahaisen tykö, katso sen menoja ja viisastu. (Sananl. 6:6)

Jos koskaan ripustaisin seinälleni ristipistotekniikalla toteutun Raamattu-sitaatin, niin varmaankin sitten juuri tämän.

Psalmit

Psalmeissa riittikin lukemista. Kyseessä on Raamatun pisin yksittäinen kirja; tosin Psalmit on väliotsikoilla jaettu viiteen kirjaan, mutta tätä jakoa ei ole Mooseksen kirjojen tavoin nostettu sisällysluettelohierarkiaan asti.

Psalmithan ovat varhaisia virsiä ja rukouksia. Karkeasti puolet niistä on pantu kuningas Daavidin nimiin, ja useiden esittämisestä annetaan aluksi ohje: ”veisataan kuin viininkorjuulaulu”; ”matalassa äänialassa”; ”veisataan kuin 'Mykkä kyyhkynen kaukaisessa maassa'.”

Kielellisesti ja retorisesti psalmit ovat Raamatun tähän asti rikkainta kirjallisuutta. Niissä käytetään Jumalasta runsaasti vertauskuvallisia ilmaisuja: Jumala on kilpi, linna, kallio, paimen, autuuteni sarvi ja niin edelleen. Tekstissä on runsaasti toisteisuutta, ja huomasin lukiessani, että psalmeja pitäisi oikeastaan lukea ääneen, mielellään tietysti jylisevän karismaattisella saarnamiehen äänellä.

Sanoilla ”Herra on minun paimeneni” alkava psalmi 23 on varmasti psalmeista tunnetuin ja ylipäänsä koko Raamatun siteeratuimpia tekstikatkelmia. Mutta nyt harmittaa, kun en kuollaksenikaan muista, missä olen alun perin törmännyt tähän psalmin 23 variointiin:

”Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahaa, sillä olen laakson vittumaisin mies.”

Pikaisen nettihaun perusteella näyttää, että lause on ilmeisesti virheellisesti attriboitu George S. Pattonin nimiin. Oma perstuntumani on, että olisin lukenut sen joltain amerikkalaiselta underground-kirjailijalta. Mene tiedä.

Psalmeissa elää rinnakkain ajatus Jumalasta suojana, turvana vihollisilta sekä ajatus Jumalasta voimana, mahtina yli vihollisten. Herralta rukoillaan yhtä lailla armahdusta ja anteeksiantoa itselle kuin rangaistusta vihollisille. Voinee sanoa, että jossain määrin psalmien teksteissä alkaa murtautua esiin sellainen kristillisempi armon sanoma. Minun silmissäni olennaiseksi nousi psalmi 32, jossa syntien tunnustus johtaa anteeksiantoon:

Minä tunnustin sinulle syntini enkä peittänyt pahoja tekojani; minä sanoin: ”Minä tunnustan Herralle rikokseni”, ja sinä annoit anteeksi minun syntivelkani. Sela. (Ps. 32:5)

Tähän asti Vanhassa Testamentissa pojatkin ovat joutuneet kärsimään isiensä synneistä, ja siihen nähden tämä on suorastaan vallankumouksellinen näkemys: tunnusta – ja saat anteeksi.

Toinen uskonopillisesti edistyksellisenä näyttäytyvä teksti on psalmi 50, jossa kritisoidaan teuras- ja polttouhrien käyttöä. Siinä todetaan Jumalan suulla, etteivät eläinuhrit voisi Häntä itse asiassa vähempää kiinnostaa:

Minäkö söisin härkien lihaa tai joisin kauristen verta? Uhraa Jumalalle kiitos ja täytä lupauksesi Korkeimmalle. Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua. (Ps. 50:13–15)

Varmaankin juuri näiden ”modernimpien” painotusten vuoksi Psalmit on kelpuutettu VT:n puolelta mukaan siihen Gideonien levittävämään Uuteen Testamenttiin, joka meillekin ala-asteella jaettiin.

Parissa psalmissa löytyy yhä häivähdyksiä siitä vanhasta polyteistisesta maailmankuvasta, jonka esiintyminen Raamatun sivuilla minua kiehtoo. Psalmin 82 alussa todetaan Jumalan seisovan ”jumalien kokouksessa” ja olevan ”tuomari jumalien keskellä”. Psalmissa 89 taas kuvataan Jumalaa näin:

Sillä kuka pilvissä on Herran vertainen, kuka Jumalan poikain joukossa on niinkuin Herra? Hän on Jumala, ylen hirmuinen pyhien kokouksessa, peljättävämpi kaikkia, jotka hänen ympärillänsä ovat. (Ps. 89:7–8)

Näiden katkelmien perusteella Jahve olisi kylläkin jumalista mahtavin, mutta ei suinkaan ainoa jumala. Satuin muuten löytämään verkosta tämän Risto Lauhan kirjoittaman mainion suomenkielisen selvityksen siitä, miten juutalaisuus kehittyi polyteistisesta uskonnosta tiukan monoteistiseksi. Olennainen muutos on Lauhan mukaan tapahtunut pakkosiirtolaisuuden aikana 500-luvulla eKr.

Koska Psalmit on alun alkaenkin tarkoitettu laulettaviksi, ei ole mitenkään yllättävää, että niitä on myöhempinäkin aikoina puettu musiikin muotoon. Merkittävimpiin Raamatun tekstien crossover-sovelluksiin lukeutuu varmasti tämä psalmista 137 tehty reggaerenkutus:

Tämä on siis The Melodians -yhtyeen alkuperäinen versio. Boney M lisäsi omaan sovitukseensa kuupallisen rasittavuutta ja teki biisistä hitin.

Jobin kirja

Jobin tarina lienee Vanhan testamentin tunnetuimpia, mutta kerrataan juonen perusteet: Jumala kehuu Saatanalle, miten nuhteeton ja rehellinen mies on Uusin maassa asuva Job. Saatana arvelee, että Jobin hurskaus johtuu vain hänen maallisesta menestyksestään ja esittää vielä, että mikäli Jobilta riistetään hänen omaisuutensa ja perheensä, hän tulisi kiroamaan Jumalaa. Näin tapahtuu: Jobin karja, kamelit ja palvelijat tapetaan ja kaikki hänen kymmenen lastaan kuolevat talon luhistuessa heidän päälleen. Job ei kiroa Jumalaa, joten panoksia kovennetaan: Saatana lyö Jobiin pahoja paiseita. Vieläkään Job ei kiroa Jumalaa. Sitten Jobin ystävät saapuvat nuhtelemaan häntä; heidän mielestään ainoa mahdollinen selitys Jobin koettelemuksille on se, että hän on tehnyt syntiä. Job yrittää vakuutella viattomuuttaan. Väittely jatkuu näissä juoksuhauta-asetelmissa (suurin osa Jobin kirjasta koostuu Jobin ja ystäviensä keskustelusta), kunnes Jumala lopuksi avaa suunsa. Ensin Jumala huomauttaa Jobille, ettei tämän kannata väitellä Jumalan kanssa, koska, Jumala on luonut koko maailman ja on muutenkin aika tärkeä patu, mitä Job ihmisenä ei ole. Job nöyrtyy Jumalan edessä, jolloin Jumala palkitsee hänet antamalla hänelle ”kaikkea kaksin verroin enemmän, kuin hänellä ennen oli ollut”.

Melkoinen tarina. Siinä riittääkin vatvomista. Uskonnonfilosofisesti Jobin kirja on varmasti yksi Raamatun ongelmallisista.

Peruskysymyshän on se klassinen ”pahan ongelma”, mikä Estonian uppoamisien, tuhoisien tsunamien ja kaikkien inhimillisten katastrofien yhteydessä aina nousee esiin: jos Jumala on olemassa, ja jos Hän olemassaolonsa lisäksi on hyvä ja kaikkivoipainen, miten tällaista voi tapahtua? Miksi viattomat joutuvat kärsimään?

Jobin ystävät, joita ei kukaan järjissään oleva kyllä ystäviksi kutsuisi, edustavat eräänlaista julmaa menestysteologiaa: Job kärsii, siispä Job on rikkonut Jumalaa vastaan, sillä eihän Jumala synnitöntä rankaisisi. Jumala itse ei tosin tätä näkemystä allekirjoita, sillä hän nuhtelee lopussa Jobin ystäviä siitä, että he eivät ole puhuneet Jumalasta oikein, toisin kuin Job.

Mutta ei Jobin kirja toisaalta kovin lohdullista vastausta pahan ongelmaan tarjoa: Jobin kärsimykset kun johtuvat siitä, että Jumala laittaa hänet kärsimään Saatanan välityksellä (tai antaa hyväksyntänsä sille että Saatana laittaa Jobin kärsimään, miten tuon nyt tulkitseekin) todistaakseen Saatanalle, että Job on hurskas ja jumalaapelkäävä ihminen. Ei tällainen Jumala ole rakastava, hän on sadistinen.

Jobin vaivat sentään korvataan lopussa, kun hän on osoittautunut nöyräksi ja kuuliaiseksi, mutta kukaan ei kysy niiltä tapetuilta palvelijoilta ja lapsilta, oliko heistä mukavaa tulla tapetuksi tämän kokeen vuoksi.

Hienoin kriittinen tulkinta Jobin kirjasta onkin tämä verkkolehti Lehden uutinen vuodelta 892 eKr.: Jumalan vedonlyöntiongelma maksoi miehen terveyden. Siinä on oivallettu olennainen Jobin kirjan tarjoileman Jumala-kuvan kieroudesta.

Sananen vielä ystävästämme [S/s]aatanasta. Hän/se esiintyy nyt siis vasta toisen kerran koko Raamatussa, mutta tällä kertaa saamme hänestä hieman enemmän tietoja kuin Aikakirjoissa:

Mutta kun eräänä päivänä Jumalan pojat tulivat ja asettuivat Herran eteen, tuli myöskin saatana heidän joukossansa. Niin Herra kysyi saatanalta: ”Mistä sinä tulet?” Saatana vastasi Herralle ja sanoi: ”Maata kiertämästä ja siellä kuljeksimasta”. (Job 1:6–7)

Siinä on parissa lauseessa jo useampi tavattoman kiehtova seikka. Ensinnäkin Saatana esitellään nyt yhtenä ”Jumalan pojista”, tai ainakin hän esiintyy heidän joukossaan. Nämä ”Jumalan pojat” askarruttivat minua jo ensimmäisessä Mooseksen kirjassa. Saatanahan esitetään usein langenneeksi enkeliksi, eli sopii kuvaan, jos Jumalan pojat ymmärretään enkeleiksi. Ja vaihteeksi vertailua ei uudempaan vaan vanhempaan Raamatunkäännökseen, vuoden 1776 Bibliaan: siellä puhutaan sukupuolineutraalisti Jumalan lapsista, ei vain pojista.

Ja sitten on vielä tuo Saatanan kiertely ja kuljeskelu. Sitä ei sen kummemmin selitetä, mutta juuri Saatanan vastauksen ylimalkaisuus ja salaperäisyys tekee siitä kiinnostavan. Vastaushan on kuin huonoilla teillä olleen teinin vastaus vanhemmilleen: ”Olinpahan vaan tuolla noin.” Kuljeskeleeko Saatana kenties ihmisten joukossa? Vakoilemassa, viettelemässä syntiin? Pitämässä hauskaa? Ja tekeekö hän niin Jumalan nimenomaisesta määräyksestä vai Jumalalta salaa?

Ei sille mitään voi, mutta tähän mennessä Saatana on paljon Jahvea kiinnostavampi – ja miellyttävämpi – hahmo, jos pitäydytään puhtaasti siinä, mitä heistä on Raamatussa (tähän mennessä) kerrottu. On toki niinkin, että itse kullekin meistä saattaa olla eduksi, jos meistä kerrotaan mahdollisimman vähän.

Esterin kirja

Esterin kirja erottuu joukosta – ei vähiten siksi, että siinä ei mainita Jumalaa kertaakaan. Sikäli aika erikoinen Raamatun kirjaksi.

Esterin kirja on myös tähänastisista Raamatun kirjoista varmastikin juonivetoisin, ehkä osin uskottavuuden kustannuksella. Tarina lähtee liikkeelle, kun Persian kuningas Kserkses pitää kunnon bileet. (Vanhassa käännöksessä nimi on muodossa Ahasveros, mutta yleisesti hyväksytty tulkinta näyttää olevan, että kyseessä on Persiaa 485–465 eKr. hallinnut Kserkses I.) Viikon putken jälkeen, ”kun kuninkaan sydän oli viinistä iloinen”, kuningas haluaa esitellä vaimonsa kauneutta hoviherroilleen. Kun kuningatar Vasti kieltäytyy, ruhtinas Memukan neuvoo kuningasta vaihtamaan vaimoa – kas kun muuten saattaisivat muutkin naiset valtakunnassa heittäytyä tottelemattomiksi. Uuden vaimon valitsemiseksi järjestetään eräänlaiset missikilpailut, ja kruunun saa juutalainen Ester.

Kolmannessa luvussa näyttämölle tuodaan tämän tarinan pahis, ylimykseksi nouseva Haaman. Kun Esterin kasvatti-isä Mordokai kieltäytyy polvistumasta Haamanin edessä, Haaman katsoo asialliseksi tappaa kaikki juutalaiset koko valtakunnassa. Eikä kuninkaallakaan ole mitään moista vastaan.

Mutta koska Mordokai on aiemmin paljastanut kuningasta vastaan suunnatun salajuonen ja koska kuningas tykkää Esteristä, Haaman päätyy itse hirteen ja juutalaisille annetaan kunikaallisella määräyksellä lupa puolustautua. Aiempaa kansanmurhamääräystä kun ei voida byrokraattisista syistä perua.

Holokausti vältetään, mutta veri kyllä virtaa. Juutalaisten ”itsepuolustus” näet tarkoittaa 75 000 persialaisen lahtaamista. Tässä kohtaa viimeistään on tarinan uskottavuus vähän hataralla pohjalla. Noinkohan Persian kuningas, ”joka hallitsi Intiasta Etiopiaan saakka”, sallisi yhden vähemmistökansan tappaa 75 000 enemmistökansalaista? Tosin Esterin kirjassa annetaan Kserkseestä ylipäänsä hyvin epäitsenäinen kuva: juuri mitään päätöstä hän ei tee omasta aloitteestaan, vaan on aina muiden ohjailtavissa, ensin hoviväkensä, sitten Haamanin ja lopulta Esterin ja Mordokain.

Kun tarina sisältää sopivasti jännitystä, vehkeilyä ja hivenen lempeäkin, ei ole yllätys, että Esterin kirjastakin filmattiin Hollywood-spektaakkeli vuonna 1960. Raoul Walsh ohjasi ja myöhempien aikojen Dynastia-tähti Joan Collins esitti Esteriä. Taattua pökkelönäyteltyä jousisovitettua melodraamaa!

Nehemian kirja

Heitetään nyt heti perään jokunen sana myös Nehemian kirjasta – se on alun perin ollut osa Esran kirjaa, ja siinä toistuvat samat teemat. Jerusalemin jälleenrakennus jatkuu, nyt rakennetaan ja vihitään kaupungin muuri. Ja Esran kirjan tavoin myös Nehemian kirja on osittain ensimmäisessä persoonassa Nehemian suulla kerrottu, osittain taas kolmannessa persoonassa.

Nehemiaan kirja vahvistaa edellisessä merkinnässä lainaamani Heikki Räisäsen ja Esko Saarisen tulkinnan. Nehemiaan johdolla palataan tosiaankin Mooseksen lain pykälien äärelle. Kaikkiin aiempiin vastoinkäymisiin nähdään yksiselitteisesti syyksi lain rikkominen, ja nyt Juudan kansa tekee kerrassaan kirjallisen sopimuksen, jossa se sitoutuu noudattamaan lakia. (Näkis vaan, tekee mieleni todeta tähänastisen perusteella.)

Nehemia itse on kiivas dogmaatikko: hän sättii muita heidän synneistään, uhkaa väkivallalla kaupungin muureille sapattina saapuvia kauppiaita (13:20–21), lyö ja repii parrasta miehiä, jotka ovat ottaneet muukalaisia vaimoja (13:23–25) – ja kaikkien näiden puhdistustoimiensa yhteydessä hän hurskastelee: ”Muista, Jumalani, tämä minun hyväkseni.”

Kuvaan sopii hyvin, että Joensuussa näyttää toimivan Nehemia-yhteisö, joka on Luther-säätiön paikallisjärjestö. Luther-säätiöhän on se naispappeutta henkeen ja vereen vastustava porukka.

Esran kirja

Vanhan Testamentin historiallisessa narratiivissa painetaan tässä kohtaa pikakelausnappia: yli 50 vuotta kestänyttä vankeutta Babyloniassa käsitellään hyvin pikaisesti sekä Toisen kuningasten kirjan että Toisen aikakirjan viimeisissä luvuissa. Esran kirja alkaa suoraan vankeuden päättymisestä: Persian kuninkaan Koores kehottaa juutalaisia palaamaan kotiin ja rakentamaan uudestaan Jerusalemin temppelin.

Siis hetkinen? Eikös juutalaiset vienyt vankeuteen Babylonian kuningas, ja nyt vapautuskäskyn antaakin Persian kuningas? Esran kirja ei asiaa jää selittelemään – pitää turvautua ulkopuolisiin lähteisiin, vaikkapa Wikipediaan, saadakseen tietää, että Persiaa vuosina 559–529 eKr. hallinnut Kyyros II Suuri valloitti niin Median, Lyydian kuin Babyloniankin.

Pakkosiirtolaisuudesta palaavien määrä kerrotaan tarkasti sukukunnittain; yhteensä paluumuuttajia on 42 360. (Jotakin erikoista ja samalla kiehtovaa on siinä, miten täsmällisiä lukemia ihmisjoukoista Vanhassa Testamentissa tämän tästä annetaan.) Muutaman vastoinkäymisen jälkeen temppeli tosiaan rakennetaan uusiksi.

Itse herra Esra, kirjanoppinut, astuu kuvaan mukaan vasta kirjansa jälkipuoliskolla, jossa ollaan taas tehty aikahyppy pitkälle 400-luvun eKr. puolelle. Kirjan loppupuoli on kirjoitettu ensimmäisessä persoonassa, Esran suulla. Hän tuo Babyloniasta mukanaan eräänlaisen jälkijoukon – kaikki juutalaiset eivät siis suinkaan olleet palanneet pyhälle maalle Kyyroksen annettua siihen luvan.

Esran saavuttua Jerusalemiin päästään kirjan opilliseen osioon, joka onkin sitten taas hieman tympeämpää luettavaa. Aiemmin palanneet juutalaiset ovat nimittäin ottaneet itselleen vaimoja muiden kansojen parista, ”ja niin on pyhä siemen sekaantunut maan kansoihin”. (Esra 9:2)

Tätä ilmiötä vastaan Esra ryhtyy päättäväisiin toimiin. Tällä kertaa ei sentään tapeta ketään; muukalaiset vaimot ja heidän synnyttämänsä lapset ”vain” karkotetaan. Että sellaista monikulttuurisuutta reilun 2400 vuoden takaa. Heikki Räisänen ja Esko Saarinen mainitsevat lisäksi Raamattutieto-kirjassaan, että ”Esran toiminnasta alkaen Mooseksen lain määräysten pikkutarkka noudattaminen sai vähitellen yhä keskeisemmän aseman juutalaisessa uskonnossa.”

Palaan vielä Babylonian vankeuteen. Turvaudun tässä edelleenkin ihan vain Wikipediaan, mutta mikäli siihen on luottaminen, tämä ajanjakso on nähtävästi ollut hyvin merkittävä juutalaisen kulttuurin ja yhteiskunnan kannalta. Esimerkiksi nykyäänkin käytössä oleva heprealainen kirjaimisto otettiin käyttöön Babyloniassa. Lisäksi juutalaisen yhteiskunnan järjestäytyminen muuttui heimopohjaisesta klaanipohjaiseksi.

Ja entäs sitten se toinen vankeus? Babyloniaan vietiin Juudan kuningaskunta, mutta Israelin kuningaskunta oli jo toistasataa vuotta aiemmin pakkosiirretty Assyriaan, eikä heistä ole sen jälkeen kuultu sanaakaan. Tässä ajaudutaan yhä etäämmälle Raamatun sivujen ulkopuolelle, joten jääköön aihe nyt tässä blogissa sivuhuomioksi, mutta on pakko silti linkittää tähän Wikipedia-artikkeliin kymmenestä ”kadonneesta heimosta”. Vuosien mittaan näyttää esitetyn erilaisia teorioita, joiden mukaan esimerkiksi eräät Kiinan vähemmistökansat, Koillis-Intian Bnei Menashet tai Etelä-Afrikan lemba-kansa polveutuisivat noista Assyriaan kadonneista Israelin heimoista. Nykyinen Israelin valtio myös tunnustaa eräiden kansojen oletetun historiallisen yhteyden, ja heillä on siten paluumuuttolain perusteella oikeus muuttaa Israeliin niin halutessaan.