perjantai 23. joulukuuta 2011

Kirja kiinni – silmät auki

Useampikin ihminen, jolle olen maininnut Raamattu kannesta kanteen -lukuprojektistani, on todennut joskus harkinneensa samaa. Jotkut kertovat aloittaneensa, mutta jättäneensä kesken. En muista kenenkään omasta tuttavapiiristäni sanoneen, että olisi vienyt hankkeen loppuun asti. Useimmilla ihmisillä lieneekin enemmän ns. järkevää tekemistä kuin minulla.

No, terveiseni teille kaikille: en oikeastaan suosittele Raamatun lukemista tällä tavoin kannesta kanteen. Tämä saattaa nyt kuulostaa siltä kuin olisi kiivennyt Mount Everestille ja sanoisi sitten, että eipä kannata – mutta tosiasia on, että etenkin Vanha Testamentti sisältää tavattoman paljon sellaista ainesta, jolla on kovin vähän mitään annettavaa tämän päivän suomalaislukijalle.

Sen sijaan suosittelen lukemaan Raamattua valikoiden. Vanhasta Testamentista laadinkin best of -listauksen tähän blogiin puoli vuotta sitten. Uuden Testamentin puolella lukusuosituslistan kärjessä ovat luonnollisesti neljä evankeliumia. Paavalin kirjeissä on siellä täällä hyviä paloja, mutta kylläkin myös paljon toistoa ja kirjoitusajankohtaan sidottuja asioita (Paavalin kirjeistä pitäisi saada oma parhaiden palojen sikermänsä). Ilmestyskirjaa ei voine ohittaa sitäkään; eettistä annettavaa sillä ei ole, esteettistä jonkin verran. Näillä tulee jo aika lailla katetuksi se meidän kannaltamme relevantti kulttuurihistoriallinen pohja.

Mutta ennen kaikkea suosittelen lukemaan hyvää Raamatusta tai uskonnosta kirjoitettua oheiskirjallisuutta. Yksi kuluneen vuoden tärkeimmistä oivalluksista itselleni on ollut, miten kiehtovaa, älyllisesti ja filosofisesti puhuttelevaa kirjallisuutta kirjastojen uskonto-luokituksesta löytyykään. Heikki Räisäsen teoksia olen kehunut jo pariin kertaa aiemmin, nyt syksyllä  vaikutuksen on tehnyt Petri Merenlahden teos Ihmisen näköinen Jumala (Otava, 2007). Lainaan tässä yhteydessä vain kirjan takakannen mainostekstiä, koska se onnistuu kertomaan hyvin siitä, miksi tämä kirja kolahti: ”Merenlahti puolustaa inhimillistä uskonnollisuutta, joka suojelee fanatismilta, fundamentalismilta ja terveen järjen vieroksunnalta mutta ei estä omaksumasta Raamatusta selkeää, myötätuntoon perustuvaa moraalia ja toivoa paremmasta maailmasta.”

Raamatun lukeminen ei ole muuttanut minua: en ole tullut uskoon saati sitten luopunut uskosta. Toki olen jonkin verran enemmän pohtinut uskontoja ja omaa suhdettani niihin.

Henkilökohtaista taustaa: synnyttyäni minut kastettiin. Kodissani uskonkysymykset eivät olleet koskaan mitenkään esillä. Koulussa kävin uskonnontunneilla ja 15-kesäisenä rippikoulun. Tuolloin en edes tiennyt, että on olemassa myös uskonnollisesti sitoutumattomia Prometheus-leirejä. Kun lukiossa sain kuulla asiasta, olin hieman harmissani: olisin varmasti halunnut Protu-leirille.

16- tai 17-vuotiaana erosin kirkosta. Se kuului ikään kuin rutiiniin – kirkko oli armeijan ohella kaikkein selvimmin yksi niistä isoista ja vanhoillisista instituutioista, joita nuoren vihaisen miehen (tai sellaisena itseään pitävän) tuli oletusarvoisesti vastustaa. Hahmotin kirkon ensisijaisesti suorana jatkumona kaikelle historian saatossa uskonnon nimissä harjoitetulle tieteen, taiteen ja vapaan ajattelun tukahduttamiselle.

Kirkosta eroamisen välittömin ja paras vaikutus oli, että saatoin siirtyä lukiossa elämänkatsomustiedon tunneille. Ne muistan varsin antoisina, keskusteluun perustuvina ja omaan ajatteluun ja pohdiskeluun kannustavina tunteina.

Aikuisiällä aloin vähitellen havahtua siihen asiain tilaan, että Suomen evankelis-luterilainen kirkko on etenkin 2000-luvulla jokseenkin eri asia kuin jokin keskiajan inkvisitiolaitos. Jouduin tunnustamaan, että se on nyky-Suomessa jotakuinkin ainoa suuri ja vaikutusvaltainen instituutio, joka pitää heikompien puolta ja korottaa ääntä sen puolesta, että kaikkea ei pidä eikä voi mitata rahassa.

Olenkin jo monta vuotta leikitellyt ajatuksella, että liittyisin takaisin kirkon jäseneksi. Kirkon valtavirtahan edustaa nyky-Suomen uskonnollisissa moraalikeskusteluissa ehdottomasti sitä liberaalimpaa laitaa. On myös pakko tunnustaa, että kirkkoon liittyminen houkuttelisi senkin vuoksi, että se olisi tässä ajassa ilmiselvästi vastavirtaan uimista (niin kuin ajattelin kirkosta eroamisen olevan vajaat 20 vuotta sitten).

Kirkkoon liittyminen yhteiskunnallisista syistä tuntuisi kuitenkin jokseenkin oudolta: kyseessähän on kuitenkin ensisijaisesti uskonnollinen yhteisö. Ja minä kun en kuulu edes mihinkään puolueeseen.

On olemassa kaksi valitettavan tavanomaista suhtautumista uskontoon, joita itse tykönäni nimitän vulgaariksi ateismiksi ja vulgaariksi uskonnollisuudeksi. Pidän molempia älyllisesti laiskoina ja moraalisesti kyseenalaisina ajattelumalleina.

Vulgaari ateismi on pelkistetysti näkemys, jonka mukaan Jumalaa ei ole olemassa (eikä asiasta tarvitse keskustella), uskonto on yksiselitteisen negatiivinen ilmiö ja uskovaiset ihmiset lähinnä idiootteja. Maltillinen vulgaari ateisti saattaa tunnustaa uskonnon myötävaikuttaneen merkittävien taiteellisten luomusten syntymiseen ja yhteiskunnan kehittymiseen, mutta katsoo kuitenkin, että nykyajassa uskonnolle ei enää ole käyttöä. Minulla on kohtalainen käsitys tällaisesta ajatustavasta, sillä 16-vuotiaana edustin sitä itsekin.

Vulgaari uskonnollisuus on vastaavasti näkemys, jonka mukaan Jumala on olemassa (eikä asiasta tarvitse keskustella), ”meidän” uskontomme on oikea ja muut jotenkin harhaisia, ja ne, jotka eivät usko oikeaan Jumalaan, ovat matkalla kadotukseen. Fundamentalismiksikin sitä voisi kai kutsua, tosin on huomattava, että vulgaarin uskonnollisuuden ei suinkaan tarvitse olla kiihkomielistä. Se voi olla maltillista ja kokijansa kannalta täysin ”positiivista” uskonnollisuutta, mutta se edellyttää monien olennaisten kysymysten tietoista tai tiedostamatonta sivuuttamista.

Molemmille näistä on leimallista epäilyksen puute. Vulgaari uskovainen ei epäile omaa uskoaan, vulgaari ateisti ei epäile omaa epäuskoaan. Minusta uskonto on väistämättä kysymysmerkki, ja ihmiset, jotka korvaavat sen noin vain pisteellä tai huutomerkillä, ovat hieman pelottavia.

Viisivuotias kummipoikani (poika ei kuulu kirkkoon sen enempää kuin minäkään, mutta käytän estoitta kummi-termiä) oli äskettäin ilmoittanut äidilleen, että hän uskoo nykyään Jumalaan. Jumala on kuulemma sellainen muinainen, kuninkaan kaltainen ja ilkeäkin hahmo, joka asuu taivaalla. Ei siis taivaassa, vaan taivaalla. ”Uskoontulo” oli tapahtunut päiväkodissa pidetyn seimiesityksen jälkeen, mutta viisivuotiaan pään sisään on tietysti vaikea päästä katsomaan, mitä siihen liittyvät käsitteet tarkalleen ottaen merkitsevät. Seuraavalla viikolla poika täsmensikin, ettei usko Jumalaan, vaan Jeesukseen.

Jotkut uskonnottomuuskiihkoilijat (se on kai yksi uskonkiihkoilun muoto) nostaisivat varmaan ison metelin siitä, että kirkkoon kuulumattomille lapsille tarjoillaan päiväkodissa tällaista ”propagandaa”. Minäkin olisin varmaan 15 vuotta sitten ollut sitä mieltä, mutta en totisesti enää. Niin kauan kuin uskontoa ei käytetä pelottelun, vainon, väkivallan, sensuurin, sodan jne. välineenä, pyrin suhtautumaan siihen neutraalisti tai jopa varovaisen myönteisesti. Siitä pidän kuitenkin kiinni, että maallistunut yhteiskunta on paras tae kansalaisvapauksien kannalta. Yksittäisen ihmisen kannalta uskonto voi (uskoakseni) parhaimmillaan antaa elämään merkityksen ja mielekkyyden kokemuksen – ja siitä olen uskovaisille kateellinen.

Pahimmillaan uskonto voikin sitten orjuuttaa, tuhota mielenterveyden tai viedä hengen. Aina kun luen uutisista, että joku uskonkiihkoilija on tappanut muita ihmisiä, tai että lestadiolaissaarnaajat ovat hyväksikäyttäneet lapsia ja koittavat vielä painaa asian villaisella, tai että ihmisiä hirtetään tuolla ja asetetaan epätasa-arvoiseen asemaan täällä heidän seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi – aina silloin näen punaista ja mieleen tulee, että eikö nämä kaikki sekopäät voisi ampua raketilla johonkin naapurigalaksiin uskonsotiaan käymään. Vaikka olisihan se aika ikävästi tehty, jos naapurigalaksissa vaikka sattuisi asumaan joku.

Muistan joskus uutisoidun hieman päivittelevään sävyyn, että kolmasosa suomalaisista papeista ei usko Helvetin olemassaoloon ja sama määrä epäilee Jeesuksen neitseestäsyntymistä. Minusta se on perin ymmärrettävää: papit oletettavasti pohtivat suhdettaan uskontoon enemmän kuin ihmiset keskimäärin. Joka pohtii, se myös epäilee.

Jos minun on vastattava kysymykseen ”Uskotko Jumalaan?” yhdellä sanalla, vastaan en. Mutta mieluiten en vastaa moiseen kysymykseen yhdellä sanalla. Mieleni kun tekisi ensimmäisenä tehdä vastakysymys kysyjälle: Mitä tarkoitat Jumalalla?

Minulle ajatus persoonallisesta Jumalasta, oli se sitten Jahve, Allah tai vaikka Zeus, on likimain mahdoton. Mutta jos olisin teologisesti harrastunut, voisin kehitellä omaa harhaoppista näkemystäni persoonattomasta jumaluudesta, joka voi ilmetä esimerkiksi ihmisten välisessä pyyteettömässä rakkaudessa ja ystävyydessä (”Missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni...”). Siitä voi ajatella tuntevansa aavistuksen myös kohottavan taiteen äärellä. Ja se on läsnä silloin, kun ihminen kokee ahdistuksen ja hurmoksen sekaisen elämyksen omasta pienuudestaan ja suhteestaan universumin suuruuteen ja kauneuteen. Näin määriteltynä vieraantuminen luonnosta on myös vieraantumista jumaluudesta.

Heittäisin tähän loppuun linkin äskettäin edesmenneen Bert Janschin hienoon kappaleeseen Bring Your Religion, mutta sitä ei löydy Youtubesta. Joten etsikää se jostain pilvipalvelunne reunalta.

Tässä on uskoakseni kaikki järkevä ja jonkin verran järjetöntäkin, mitä minulla on sanottavani uskonnosta. Blogin päivittäminen loppuu tähän, mutta jos joku haluaa kommentoida, blogin kommenttikenttä tai sähköposti bibliafiili (a) gmail.com tuo terveiset siviilipostiini. Aamen ja silleen.

maanantai 19. joulukuuta 2011

Johanneksen ilmestys

Blogissa ovat käsillä lopun ajat. Uuden Testamentin ja koko Raamatun viimeinen kirja lienee maineeltaan tuttu myös niille, jotka eivät ole koskaan Raamattua avanneetkaan. Se on varmaan myös vaikuttanut länsimaiseen taiteeseen enemmän kuin mikään muu Raamatun kirja evankeliumeja lukuunottamatta.

Ilmestyskirjallisuus oli antiikissa ihan oma kirjallisuuden lajityyppinsä. Genren konventioihin kuuluu, että sanottava sanotaan käyttämällä kryptisiä näkyjä, symboleja ja numerologiaa. Johanneksen ilmestyksessä lukijalle tarjotaan jonkinasteisia selityksiä osalle omituisista näyistä: esimerkiksi Ilmestyskirjan pedon seitsemän päätä ”ovat seitsemän vuorta, joiden päällä nainen istuu; ne ovat myös seitsemän kuningasta; heistä on viisi kaatunut, yksi on, viimeinen ei ole vielä tullut, ja kun hän tulee, pitää hänen vähän aikaa pysymän.” (Ilm. 17:9–10)

Aikalaislukijoille nämä vihjaukset ovat kai olleet enemmän tai vähemmän helppoja yhdistää tuon ajan maailmallisiin ilmiöihin. Nykylukijankin on helppo ainakin kuvitella ymmärtävänsä, että seitsemän vuoren päällä istuva ”suuri portto” on Rooma, aikansa maailmanvalta, joka vainosi kristittyjä. Toisaalta monia muitakin tulkintoja on esitetty; englanninkielisestä Wikipediasta löytyy peräti artikkeli 59 kaupungista, joiden väitetään olevan rakennettu seitsemälle kukkulalle. Sieltä vain valitsemaan oman mieltymyksen mukaan: onko Baabelin portto sittenkin Moskova, Mekka vai kenties Turku?

Ilmestyskirja vie lukijansa Raamatun ehdottomasti villeimmälle kärpässienitripille. Danielin kirja Vanhassa Testamentissa sisälsi samansuuntaista psykedeliaa, mutta tässä ollaan niin määrällisesti kuin laadullisesti aivan toisella tasolla. Näyte neljännestä luvusta:

Ja valtaistuimen edessä oli ikäänkuin lasinen meri, kristallin näköinen; ja valtaistuimen keskellä ja valtaistuimen ympärillä oli neljä olentoa, edestä ja takaa silmiä täynnä. Ja ensimmäinen olento oli leijonan näköinen, ja toinen olento nuoren härän näköinen, ja kolmannella olennolla oli ikäänkuin ihmisen kasvot, ja neljäs olento oli lentävän kotkan näköinen. Ja niillä neljällä olennolla oli kullakin kuusi siipeä, ja ne olivat yltympäri ja sisältä silmiä täynnä. Ja ne sanoivat lakkaamatta yötä päivää: "Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Jumala, Kaikkivaltias, joka oli ja joka on ja joka tuleva on". (Ilm. 4:6–8)

Ja onhan siellä tietysti tämä kryptinen maininta ”pedon luvusta”:

Tässä on viisaus. Jolla ymmärrys on, se laskekoon pedon luvun; sillä se on ihmisen luku. Ja sen luku on kuusisataa kuusikymmentä kuusi. (Ilm. 13:18)



Numerosarjan on erilaisin perustein tulkittu tarkoittaneen muun muassa keisari Neroa, paavia tai profeetta Muhammedia. Varmasti siitä on jollain logiikalla mahdollista vetää yhtäläisyysmerkkejä vaikka Kinnulan kunnanjohtajaan (ei minulla mitään Kinnulaa vastaan sinänsä ole). Kaikkien gootahtavien nuorisokulttuurien suunnannäyttäjällä Alesteir Crowleylla oli sentään pokkaa väittää itseään Ilmestyskirjan Pedoksi.

Nostettakoon esiin lystikäs tiedonmuru: eräissä vanhoissa käsikirjoituksissa pedon luvuksi ilmoitetaan itse asiassa 616. Eli ei kun takaisin laskutikkujen ääreen.

Muissakin Uuden Testamentin kirjoissa on viitattu ahkerasti lähestyvään (ja lähellä olevaan) Herran tulemukseen, mutta missään muualla ei uskaltauduta niin yksityiskohtaiseen lopun aikojen tapahtumien selostamiseen kuin Johanneksen ilmestyksessä. Tässä maailmanlopun tapahtumat käydään vaihe vaiheelta läpi: ensin avataan seitsemän sinettiä, sitten seitsemän enkeliä puhaltaa seitsemään pasuunaan, sen jälkeen maan päälle vuodatetaan seitsemän vihan maljaa. Oikeastaan jännä ajatus, että maailmanloppuun pitäisi liittyä näin paljon rituaaleja – eikö riittäisi, että Jumala vain napsauttaisi sormiaan ja toteaisi, että se on loppu nyt?



(Lukuisista Ilmestyskirja-vaikutteisista pop/rock-levytyksistä huomattavin on kreikkalaisen progebändin Aphrodite's Childin 1970-luvun alussa levyttämä 666, kokonainen Ilmestyskirjaan perustuva tupla-albumi.)

Jokaista sinettiä, pasuunaa ja maljaa seuraa tietty vitsaus tai mullistus. Kolmannes maasta palaa, kolmannes merestä muuttuu vereksi, kolmannes auringosta ja tähdistä pimenee, ja kolmannes ihmisistä kuolee. (Tosin koko joukko ihmisiä on lahdattu jo ennen tätä määräsummaa, joten enkelit saavat olla tarkkoina laskuissaan.) Salamoita, rakeita, maanjäristys, ihmiskasvoisia ja skorpionin piikillä varustettuja heinäsirkkoja – Jumalan erikoistehosteosastolla paiskitaan ylitöitä kolmessa vuorossa.

Lopuksi on sitten aika viimeisen tuomion. Ne, joiden nimeä ei ole kirjoitettu Elämän kirjaa, paiskataan tuliseen järveen. Hyviksille puolestaan on tarjolla uusi taivas ja uusi maa sekä uusi Jerusalem, jossa Jumala asuu ihmisten keskellä.



Kirjan luonteen vuoksi sen kanonisuus on toisinaan kyseenalaistettu. Ortodoksit eivät lue Ilmestyskirjaa liturgioissaan. Luther-Mara puolestaan esitti aikanaan epäilyksensä siitä, olisiko kirjaa kannattanut kelpuuttaa Uuteen Testamenttiin (ja muutti myöhemmin mielipidettään).

Eipä silti, on helppo uskoa, että Ilmestyskirja voi olla vaarallista luettavaa sellaisille ihmisille, jotka kärsivät yhtäaikaisesti ailahtelevasta mielenterveydestä ja ylivirittyneestä uskonnollisuudesta.

Lopunajan ennusmerkkien ja tarkkojen aikojen ilmoittaminen (kolme ja puoli vuotta on ajanjakso, joka toistuu useamman kerran Ilmestyskirjassa) on tietysti antanut erinäisille maailmanlopun ennustajille niinsanotusti hyvät pohjat tulkita milloin mitäkin oman aikansa tapahtumia Ilmestyskirjassa kuvatuiksi merkeiksi. Kotoinen esimerkki on esimerkiksi Lappeenrannan profeetta Harri Veijonen, joka kuulemma jo 1980-luvulla ilmoitti myyvänsä filatelialuetteloa ”vuoden loppuun tai kunnes tempaus tulee”.



Satiirinen The Onion -lehti kantoi oman kortensa kekoon vuonna 2003 uutisoimalla Arnold Schwarzeneggerin noususta Kalifornian kuvernööriksi: ”Schwarzenegger elected first horseman of the Apocalypse”.

Hieman oppineemmat kirkolliset piirit ovat käyttäneet Ilmestyskirjaa lyömäaseena teologisissa kiistoissa. Silloin kun protestantismi ja katolisuus olivat vielä isosti sotajalalla, tulkittiin protestanttileireissä mielellään katolisen kirkon olevan ”porttokirkko” ja paavin Antikristus.

Toisaalta uutiset Pohjois-Siperian rannikon valtavista metaanipäästöistä ja niihin liittyvät skenaariot mahdollisesta äkillisestä ilmastonmuutoksesta voivat viedä sekulaariltakin pohjalta ponnistavan tarkkailijan maailmanlopun tunnelmiin. Mikään ei tietenkään estä tulkitsemasta ympäristötuhoja nimenomaan Ilmestyskirjan valossa. Ekologinen eskatologia voisi olla aika näppärä teoreettinen viitekehys, jos opiskelisi teologiaa. (Jaaha, luulin juuri keksineeni jotain omaperäistä, mutta tätäkin teemaa on käsitellyt ainakin herra Katsuhiro Kohara.)

Lattea viimeinen tuomioni: Ilmestyskirja on mielikuvitusta kiihottava teos, mutta ei sillä oikein mitään opillista saati eettistä annettavaa ole. Siltä kannalta tarkasteltuna värittömät Paavalin kirjeet olivat sittenkin antoisampia. Tai ehkä olen vain tulossa vanhaksi.

Tässä yhteydessä on hyvä vinkata mainiota The Brick Testament -sivustoa (kun en aiemmin ole muistanut sitä tehdä): asialleen hämmentävän omistautunut amerikkalainen Brendan Powell Smith on rakentanut Raamatun tarinoista lego-asetelmia. Sivusto sisältää yli 4500 kuvaa. Osassa kuvia turha puhekuplien käyttö vie toteutuksen liikaa alleviivaavan huumorin puolelle, mutta on joukossa todella herkullisiakin jaksoja. Parhaimmistoa ovat yleensä ne tarinat, joissa on paljon väkivaltaa, tuhoa ja kuolemaa. Muutamana erityisen hienona nostettakoon esiin tarina Nooan arkista, lukuisat ympärileikkauskuvaukset – ja tietenkin koko Ilmestyskirja.

Pitkä kirja on nyt luettu. Kirjaan blogiin ennen joulua vielä jotain kokoavia ajatuksia ja jätän sen sitten bittiavaruuteen pölyttymään satunnaisten kävijöiden löydettäväksi.

keskiviikko 14. joulukuuta 2011

Syrjähyppy: Romaanien Jeesukset

Pitkitän blogin lopetusta tekemällä vielä loikan Raamatun sivujen ulkopuolelle. Olen jo vuosien ajan ollut oudon kiinnostunut ns. Jeesus-kirjallisuudesta. En siis tarkoita mitään käännynnäisjorinoita, vaan korkeatasoista kirjallisuutta, joka ottaa aiheekseen Jeesuksen. Jeesus-romaaneja lienee kirjoitettu kymmenittäin tai sadoittain; jotkut niistä tunnetumpia kuin toiset. Tyypillistä kyllä, ne kaikkein tunnetuimmat ovat minulla vielä lukematta: Niko Kazantzakisin Viimeinen kiusaus ja Jose Saramagon Jeesuksen Kristuksen evankeliumi. Ensinmainittua aloin jo keväällä lukemaan, mutta se jäi kesken, ja nyt aikaa on vierähtänyt jo sen verran, että haluan aloittaa sen kokonaan alusta, kunhan ennätän. (Martin Scorcesen mainion elokuvaversion olen kyllä nähnyt.)

Tulkoon tässä kuitenkin ylöspannuksi joitakin huomioita lukemistani Jeesus-romaaneista. Ihminen, jota kiinnostaa lukea kyseiset kirjat, tekee viisaimmin jättämällä tämän merkintäni lukematta; paljastan allaolevassa estoitta kirjojen juonet ja oivallukset.


D.H.Lawrence: Mies joka kuoli (1929)

Kun muistaa, että Lady Chatterleyn rakastajan julkaisemisesta piti Britanniassa käydä oikeutta vielä vuonna 1960, niin on erikoista, ettei tämä pienoisromaani aiheuttanut erikoisempaa kohua.

Lawrencen tarinan ”mies joka kuoli” on tietenkin Jeesus, vaikkei hänen nimeään kertaakaan mainita. (Ehkä Lawrence päätyi tähän ratkaisuun osittain juuri suojautuakseen jumalanpilkkasyytöksiltä?) Tarina alkaa, kun mies nousee kuolleista – koska hänet otettiin ”liian aikaisin alas”, hän ei ollutkaan kuollut ristillä. Kärsinyt hän toki on, ja hänellä on pahat haavat.

Mies asettuu erään pariskunnan taloon, toipuu siellä hitaasti ja ihailee liekaan kytketyn kukon elinvoimaisuutta (Lawrencen alkuperäinen nimi tälle tarinalle oli The Escaped Cock, Karannut kukko). Miestä itseään vaivaa yleinen apaattisuus:

Hän oli noussut ilman halua, ilman elämänkin halua, tyhjänä kaikesta muusta paitsi pettymyksestään, joka sairauden tavoin asui siinä missä hänen elämänsä oli ollut. Silti oli ehkä pettymystäkin syvemmällä, tietoisuuttakin syvemmällä päättäväisyys, sekin halua vailla.

Mies kohtaa Magdaleenan (siis Magdalan Marian). Kohtaaminen on vaikea: Magdaleena on ihaillut suurta opettajaa, Messiasta, mutta kuolleista noussut mies ei enää halua sitä roolia itselleen: ”Opettaja ja pelastaja minussa ovat kuolleet, nyt voin toimittaa omat asiani, ryhtyä omaan elämääni.”

Toivuttuaan aikansa mies lähtee kulkemaan, vakuuttuneena siitä, että kuoleman koettuaan hänen on jo korkea aika kokea elämää. Meren rannalla hän kohtaa Isiksen papittaren, ja molemmat tuntevat vetoa toisiinsa. Papitar näkee miehessä Osiriksen, heidän välilleen syntyy suhde ja papitar tulee raskaaksi. Papittaren äiti kuitenkin juonii miestä vastaan; tämä välttyy täpärästi uudelta vangitsemiselta ja lähtee jälleen vaeltamaan. Lawrence hyödyntää tässä hienosti egyptiläistä mytologiaa, sillä Isis herätti Osiriksen hetkeksi kuolleista, jotta Osiris saattoi siittää Isikselle Horuksen.

Lawrencen Jeesus ei ole jumala, vaan ihminen, kylläkin uskova ihminen. Kertomuksen ainoa kohta, jossa viitataan Jeesuksen jumalasuhteeseen, olisi omiaan suututtamaan konservatiivikristityt. Kun Jeesus riisuu papittaren tunikan ja koskettaa ensi kerran naisen rintoja, hän toteaa: ”Isä! Miksi kätkit tämän minulta?”

Sen villimpiä seksikuvauksia tarinassa ei ole – Jeesuksen ja papittaren rakastelu kuitataan lauseella ”Niin hän tunsi naisen ja oli yhtä hänen kanssaan.” Mutta Lawrencen näkemys tulee selväksi: uskonnolla perusteltu kielteisyys seksuaalisuutta ja elämää ylipäänsä kohtaan on vääristynyt ajattelumalli, joka tulee hylätä.


Jukka Larsson: Viettelijä (1987)

Merkityksiltään tiheässä pienoisromaanissa kirjailija on hyödyntänyt näkökulmatekniikkaa: Jeesuksen tarinaa seurataan usean minäkertojan näkökulmasta. Kertojina toimivat muun muassa Jeesuksen vanhemmat, Pontius Pilatus ja hänen vaimonsa, Juudas sekä Jeesus itse. Tapahtumien sijaan kirjassa painottuvat ajatukset.

Parhaita hahmoja kirjassa on Pilatus: ikävystynyt, vaimostaan vieraantunut mies. Pilatuksen vaimo taas on vaikuttunut Jeesuksen ihmeteoista, ja Pilatus haluaisi pelastaa Jeesuksen vaimonsa tähden.

Juudaksen osalta asetelma käännetään nurin: Juudas joutuu itse pappien pettämäksi. Hän oli sopinut näiden kanssa, että Jeesus piilotettaisiin, jotta hänestä myöhemmin tehtäisiin juutalaisten kuningas, eikä suinkaan luovutettaisi roomalaisille.

Larssonin radikaalein ja tulenarin oivallus on, että Jeesuksella on ollut homoeroottinen suhde Lasaruksen kanssa. Erään katkelman kirjassa voi tulkita myös niin, että kaapissa elämisen taakka on johtanut Lasaruksen itsemurhaan – jonka jälkeen Jeesus sitten herättää hänet kuolleista.

Ja lopuksi todettakoon, että Jukka Larsson on oikeasti Pirkko Saisio, joka 1980-luvulla julkaisi peräti kolme kirjaa tällä salanimellä – ilmeisesti kokeillakseen, olisiko vastaanotto tuntemattoman mieskirjailijan teoksille erilainen kuin Pirkko Saision kirjoille.


Norman Mailer: Pojan evankeliumi (1997)

Mailerin lähtökohta on aika röyhkeän rohkea: Jeesuksen elämäntarina Jeesuksen itsensä kertomana. Mailer on kuitenkin hyvin uskollinen evankeliumeille – liiankin uskollinen, sillä kirjailijan omaa sanottavaa pitää nimittäin etsiä tiheällä kammalla. Toki Jeesuksen omat pohdinnat ovat Mailerin kynästä lähtöisin, mutta hän ei niissä esitä oikein mitään omaperäistä.

Pari merkittävämpää kohtausta, joita ei löydy kanonisista evankeliumeista:

  1. Ennen Jerusalemiin matkustamista Jeesus käy pitkän keskustelun Juudaksen kanssa. Mailer esittää Juudaksen voimakkaan oikeudentuntoisena, voisi sanoa vasemmistolaisena hahmona. Juudas sanoo Jeesukselle näin: ”Totuus, rakas Joosua, on se etten minä usko sinun koskaan tuovan meille pelastusta. Mutta sinun sanojasi kuunnellessaan köyhät rohkaistuvat ja tuntevat olevansa tasavertaisimpia rikkaiden rinnalla. Se tekee minut onnelliseksi.”
  1. Jeesuksen tehdessä kuolemaa ristillä Saatana viekoittelee häntä ja lupaa auttaa Jeesuksen alas ristiltä, jos tämä vain liittyisi häneen. Tämähän tosin oli keskeinen pointti myös Kazantzakisin kirjassa – tai siis ainakin siitä tehdyssä elokuvassa!

Mailerin Jeesus on Jumalan poika, siitä ei ole epäilystäkään. Kirjan viimeisessä luvussa Isänsä oikealla puolella istuva Jeesus sanoo vielä jokusen sanan myöhemmästä historiasta. Näin Mailer selittää Jeesuksen suulla 1900-luvun kansanmurhien ja muiden kauheuksien syyksi Jumalan ja Saatanan jatkuvan taistelun.

Aika latteaksi nämä ”Jeesuksen muistelmat” jäävät, johtuen juuri siitä, että ne on kirjoitettu kuin kenen tahansa julkisuuden henkilön muistelmat. Ehkä Mailer juutalaisena halusi varoa loukkaamasta kristittyjä mitenkään. Se vain ei ole kovin hyvä lähtökohta hyvän kirjallisuuden kirjoittamiselle.


Marianne Fredriksson: Marian evankeliumi (1997)

Fredrikssonin kirja ei ole varsinainen Jeesus-romaani, sillä sen päänarratiivi tapahtuu vuosia Jeesuksen kuoleman jälkeen. Jeesus esiintyy vain Magdalan Marian muistoissa; Maria on yksi Jeesuksen opetuslapsista, ja heillä on myös eroottinen rakkaussuhde.

Kirja kuvaa niitä jännitteitä, joita varhaiskristillisyyden erilaisten suuntausten välillä oli. Simon Pietari ja Paavali vierailevat Marian luona kuullaakseen, mitä Jeesus oli puhunut läheisimmälle opetuslapsilleen. Pietari ja Paavali ovat ottaneet asiakseen järjestää kristinuskon oppirakennelman – etenkin Paavali esitetään tympeänä dogmaatikkona – mutta on olemassa myös kilpailevia gnostilaisia suuntauksia, joissa ei esimerkiksi vaadita naista vaikenemaan seurakunnassa. Eräänlainen kirkkohistoriallinen aateromaani siis.


Harri Sirola: Jeesus Enkelinpoika Nasaretilainen (2001)

Sirolan Jeesuksella ei ole minkäänlaista jumalallista alkuperää. Jeesus, samoin kuin serkkunsa Johannes, ovat lyyransoittaja Gabrielin lapsia. Gabriel on enkelinkiharainen naistenmies, johon Jeesuksen äidillä Marialla on intohimoinen suhde, vaikka hän onkin naimisissa puuseppä Joosefin kanssa. Maria katselee vastasyntyneen Jeesuksen käsiä, ja toteaa, että lapsella on sirot kädet, isänsä kädet: Jeesuksesta ei ole puusepäksi.

Nuo kädet. Joosefin kädet olivat komeat, kuluneet, suuret, kuin vasta mullasta nostetut lapiot, miehen kädet, mutta Jeesuksen kädet, ne olivat lyyransoittajan kädet. Mutta mistä nuo valtavat jalat? Itseltään Jumalalta? Tarkoitetut kävelemään.

Jeesuksesta kasvaa arka ja totinen lapsi. Kahdeksanvuotiaana hän kohtaa ikätoverinsa Maria Magdaleenan, joka on kuin Jeesuksen vastakohta, huoleton ja rohkea tyttö. Lasten välille syntyy ystävyys, joka myöhemmin muuttuu rakkaudeksi.

Viidentoista vanhana Jeesus saa tietää totuuden oikeasta isästään. Se sytyttää hänessä suuren halveksunnan sekä äitiään että kasvatti-isäänsä kohtaan. Jeesus katkaisee välinsä näihin, lähtee kotoa ja löytää lohdun Marian sylistä. Kaikissa lukemissani Harri Sirolan kirjoissa seksikohtaukset ovat olleet tärkeässä osassa, ja tässäkin Jeesuksen ja Marian ensimmäisen kerran kuvaus on yksityiskohtainen, herkkävireinen – ja ihan oikeasti poikkeuksellisen kaunis kirjallinen rakastelu.

Jeesus matkustaa Aleksandriaan, opiskelee siellä lääkäriksi ja palaa viisi vuotta myöhemmin kotiin. Maria on tällä välin kasvattanut kaksosia – Jeesuksen lapsia. Sirolan Jeesuksella ei ole mitään yliluonnollisia kykyjä, mutta hänen viisautensa ja parantajantaitonsa saavat ihmiset pitämään häntä messiaana. Kirjan loppupuoli keskittyy kuvaamaan Jeesuksen tempoilua parantajan kutsumuksen ja perheenisän velvollisuuksien välillä. Sirola päättää Jeesus-kuvauksensa aikaan ennen kuin Jeesus aloitti varsinaisen julkisen toimintansa. Maria pelkää, sillä hän ymmärtää sen, mihin Jeesus on matkalla ja mikä häntä odottaa.

Jeesus Enkelinpoika Nasaretilainen jäi Harri Sirolan viimeiseksi teokseksi. Hän teki itsemurhan elokuussa 2001, hieman ennen kirjan ilmestymistä.

keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Juudaksen kirje

Toiseksi viimeistä viedään. Tämänkään lyhyen (25 jaetta) pätkän tekijästä ei ole tietoa, mutta siitä vallitsee ilmeisesti yksimielisyys, että ainakaan kyseessä ei ole Juudas Iskariot.

Tässäkin on motiivina ainainen kamppailu harhaoppeja vastaan. Kirjoittaja käyttää värikästä kieltä kuvatessaan Jeesuksen kieltäjiä:

Voi heitä, sillä he kulkevat Kainin tietä ja heittäytyvät palkan tähden Bileamin eksytykseen ja hukkuvat niskoitteluunsa niinkuin Koora! He likapilkkuina teidän rakkausaterioillanne julkeasti kemuilevat ja itseään kestitsevät. He ovat vedettömiä, tuulten ajeltavia pilviä, paljaita, syksyisiä puita, hedelmättömiä, kahdesti kuolleita, juurineen maasta reväistyjä, rajuja meren aaltoja, jotka vaahtoavat omia häpeitään, harhailevia tähtiä, joille pimeyden synkeys ikuisiksi ajoiksi on varattu. (Juud. 1:11–13)

Mukana on myös viittaus langenneisiin enkeleihin. Juudas kertoo, mikä oli niiden enkeleiden osana, ”jotka eivät säilyttäneet valta-asemaansa, vaan jättivät oman asumuksensa”: Herran pani heidät ”pimeyteen iankaikkisissa kahleissa säilytettäviksi suuren päivän tuomioon.” (Juud. 1:6)

Oudointa shittiä, niin kuin nuoriso sanoisi, löytyy kirjeen yhdeksännestä jakeesta:

Mutta ei ylienkeli Miikaelkaan, kun riiteli ja väitteli perkeleen kanssa Mooseksen ruumiista, rohjennut lausua herjaavaa tuomiota, vaan sanoi: ”Rangaiskoon sinua Herra!” (Juud. 1:9)

Mitä Mikael ja perkele oikein väittelivät? Viidennessä Mooseksen kirjassa kerrotaan Mooseksen ruumiista ainoastaan, että Jumala hautasi Mooseksen eikä haudan sijaintia tunneta. Jossain vaiheessa juutalaiseen mytologiaan on sitten ilmeisesti singahtanut kertomus siitä, että ruumiin ympärillä käytiin näinkin arvovaltaisia peijaisia. Varsinaisena pointtina tässä on ilmeisesti kuitenkin ollut osoittaa, että edes (arkki)enkeleillä ei ole tuomiovaltaa, vaan se homma kuuluu yksin Jumalalle.

torstai 1. joulukuuta 2011

Ensimmäinen, toinen ja kolmas Johanneksen kirje

Toisen ja kolmannen Johanneksen kirjeen mainittavin piirre on niiden lyhyys. Kyseessä ovat Raamatun kaksi lyhintä ”kirjaa”: pituutta niillä 13 ja 15 jaetta.

Ensimmäisessä kirjeessä on hieman enemmän, mihin tarttua. Kirjoittaja korostaa Jeesuksen olevan koko maailman syntien sovittaja (1. Joh. 2:2) ja kehottaa Jeesukseen uskovia ”vaeltamaan, niinkuin hän vaelsi” (1. Joh. 2:6), mikä on tietysti aika tiukka vaatimus.

Harhaoppeja ja niiden julistajia vastaan tässäkin kamppaillaan. Hieman yllättäen antikristus ei Johanneksella vaikuta merkitsevän jotakin suurta saatanaa, vaan olevan yleisnimitys niille ”villitsijöille”, jotka kieltävät Jeesuksen jumaluuden:

Kuka on valhettelija, ellei se, joka kieltää sen, että Jeesus on Kristus? Hän on antikristus, se, joka kieltää Isän ja Pojan. (1. Joh. 2:22)

Sillä monta villitsijää on lähtenyt maailmaan, jotka eivät tunnusta Jeesusta Kristukseksi, joka oli lihaan tuleva; tämä tämmöinen on villitsijä ja antikristus. (2. Joh. 7)

Ensimmäinen Johanneksen kirje sisältää myös painavaa puhetta rakkaudesta:

Ja me olemme oppineet tuntemaan ja me uskomme sen rakkauden, mikä Jumalalla on meihin. Jumala on rakkaus, ja joka pysyy rakkaudessa, se pysyy Jumalassa, ja Jumala pysyy hänessä. Näin on rakkaus tullut täydelliseksi meissä, että meillä olisi turva tuomiopäivänä; sillä sellainen kuin hän on, sellaisia mekin olemme tässä maailmassa. Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkoittaa pelon, sillä pelossa on rangaistusta; ja joka pelkää, se ei ole päässyt täydelliseksi rakkaudessa. (Joh. 4:16–18)

Voisin jopa sanoa, että nämä jakeet vastaavat jossain määrin minun jumalakäsitystäni, jos sellaisesta nyt voi puhua ihmisen kohdalla, joka ei ”usko jumalaan” termin sovinnaisessa merkityksessä, mutta hyväksyy ajatuksen, että maailmassa on kuitenkin mahdollista ja tarpeellista kokea jotain pyhää, jota voi niin halutessaan nimittää vaikkapa jumaluudeksi.

Uhkaa mennä syvälliseksi, tai löperöksi, kuten haluatte. Kenties palaan teemaan vielä blogin lopussa (jonne ei, Luojan kiitos, ole enää pitkäkään matka).

lauantai 26. marraskuuta 2011

Ensimmäinen ja toinen Pietarin kirje

Tämä on jo tuttua: kristillinen perimätieto pitää näitä kirjeitä itsensä apostoli Pietarin kirjoittamina, mutta tekstikriittinen tutkimus on langettanut pitkän epäilyksen varjon tämän näkemyksen ylle. Toinen kirje oli kiistelty jo antiikin aikana, kauan ennen modernia kriittistä teologiaa, eikä sen ottaminen Uuden Testamentin kaanoniin ollut mitenkään kirkossa kuulutettua, jos ilmaisu sallitaan.

Ensimmäisen Pietarin kirjeen kirjoittaja kehottaa kristittyjä kärsivällisyyteen ja painottaa, että palkinto odottaa edessäpäin, kunhan nämä vain jaksavat läpi koettelemusten. Paavalin tavoin kirjoittaja kehottaa kuuliaisuuteen ja alamaisuuteen suhteessa esivaltaan – tosin kyse voi tietysti olla itsesensuuristakin, jos vainot ovat raivonneet kirjoitusajankohtana.

Kirjeissä on muutama mielenkiintoinen katkelma, joissa viitataan näkyvän todellisuuden ulkopuolisiin maailmoihin. Toisessa kirjeessä mainitaan, ettei Jumala säästänyt ”enkeleitä, jotka syntiä tekivät, vaan syöksi heidät syvyyteen, pimeyden kuiluihin, ja hylkäsi heidät tuomiota varten säilytettäviksi” (2 Piet. 2:4). Tässä siis on Raamatun kaanoniin mahtunut viittaus käsitykseen langenneista enkeleistä.

Mikä merkittävämpää, Jeesuksen kerrotaan käyneen poismenonsa jälkeen saarnaamassa ”vankeudessa oleville hengille” (1. Piet. 3:19) eli niille aiemmin eläneille ihmisille, joilla ei ollut mahdollisuus eläessään kuulla pelastussanomaa. Asiaa korostetaan vielä hetkeä myöhemmin:

Mutta heidän on tehtävä tili hänelle, joka on valmis tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Sillä sitä varten kuolleillekin on julistettu evankeliumi, että he tosin olisivat tuomitut lihassa niinkuin ihmiset, mutta että heillä hengessä olisi elämä, niinkuin Jumala elää. (1. Piet. 4:5–6)

Näin siis ratkaistiin moraalisesti ongelmallinen dilemma: joutuisivatko ennen Jeesusta eläneet ihmiset kadotukseen? Kristinuskon syntymästä ja perusdogmien vahvistamisesta on siis päästy jo niin pitkälle, että ryhdytään opillisten ongelmakohtien paikkailuun.

Tätä paikkailua edustaa mitä suurimmassa määrin myös sekä Pietarin että Paavalin kirjeissä esiintyvä kehotus olla kyselemättä tuomiopäivän ajankohdan perään. Alkukristilliset seurakunnat tunnetusti odottivat Jeesuksen toista tulemista suunnilleen henkeään pidätellen, ja kun Jeesusta ei kuulunut, piti kristinuskon nokkamiesten pyrkiä rauhoittelemaan odotuksen kiihkeyttä, jottei pettymys johtaisi uskosta luopumiseen. Toisessa Pietarin kirjeessä vakuutetaan, että Herran tulemus on varma, mutta sen viipymistä selitellään kryptisellä lauseella Jumalan käyttämän kalenterin poikkeuksellisesta luonteesta:

Mutta tämä yksi älköön olko teiltä, rakkaani, salassa, että ”yksi päivä on Herran edessä niinkuin tuhat vuotta ja tuhat vuotta niinkuin yksi päivä”. Ei Herra viivytä lupauksensa täyttämistä, niinkuin muutamat pitävät sitä viivyttelemisenä, vaan hän on pitkämielinen teitä kohtaan, sillä hän ei tahdo, että kukaan hukkuu, vaan että kaikki tulevat parannukseen. (2. Piet. 3:8–9)

Vielä yhdenlaisen osoituksen uskon premissien muokkautumisesta antaa myös Pietarin esityksessä vilahtava perkele/Saatana (vanhan/uuden käännöksen mukaan). Jos hän/se oli vielä Vanhan Testamentin Jobin kirjassa kujeileva kuljeskelija, niin Pietariin tultaessa uskovien saatanakuvassa on tapahtunut tiettyä kehitystä (tai taantumaa, miten sen nyt ottaa): nyt perkele vain ”käy ympäri niinkuin kiljuva jalopeura, etsien, kenen hän saisi niellä” (1. Piet. 5:8). Mefistomaisesta veijarista on tullut terminaattori, Vastustajasta Tuhoaja – toisin sanoen Saatanaa on ryhdytty riisuman persoonallisuudesta ja vivahteista ja pukemaan absoluuttisen pahuuden kaapuun.

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Jaakobin kirje

Jaakobin kirje alkaa tervehdyksellä ”kahdelletoista hajalla asuvalle sukukunnalle” (1:1), mikä antaa ymmärtää, että ainakin kirjoittajan käsitteistössä uusi kristinusko oli vielä hyvin tiiviisti kytköksissä juutalaisuuteen, tai kenties hän ei nähnyt sitä niinkään uutena uskontona kuin uudistuneena juutalaisuutena.

Mutta kukas tämä Jaakob sitten oli? Kuten monien Uuden Testamentin kirjeiden kohdalla, ei Jaakobin kirjeenkään kohdalla kirjoittajasta ole varmaa tietoa. Yhtenä vaihtoehtona muiden joukossa on näkemys, että sen olisi kirjoittanut Jeesuksen veli Jaakob. Siinäpä mies, jolla on ollut sukulaisuussuhteessaan taakka kannettavanaan! Onhan Chris ”Mickin veli” Jaggerkin tehnyt musiikkia, vaan kuka sitä on kuullut?

Oli Jaakobin kirje sitten kenen tahansa kirjoittama, se tuo ihan mukavaa dissonanssia Uuden Testamentin opetuksiin. Kirjoittaja kun ottaa asiakseen erään Paavalin keskeisen teesin torjumisen: Paavali korosti kamppaillessaan Mooseksen lakia vastaan, että ihminen tulee vanhurskaaksi yksin uskosta, mutta Jaakobin kirjeessä painotetaan, että usko ilman tekoja ei riitä. Mukana on myös vahva sosiaalieettinen painotus.

Mitä hyötyä, veljeni, siitä on, jos joku sanoo itsellään olevan uskon, mutta hänellä ei ole tekoja? Ei kaiketi usko voi häntä pelastaa? Jos veli tai sisar on alaston ja jokapäiväistä ravintoa vailla ja joku teistä sanoo heille: "Menkää rauhassa, lämmitelkää ja ravitkaa itsenne", mutta ette anna heille ruumiin tarpeita, niin mitä hyötyä siitä on? Samoin uskokin, jos sillä ei ole tekoja, on itsessään kuollut. (Jaak. 2:14–17)

Sikäli kuin oman aikamme kristinuskosta mitään ymmärrän, protestanttinen uskonpuhdistus torjui Jaakobin näkemyksen, ja niinpä meillä kilpailukykyisessä ja vähävelkaisessa Pohjois-Euroopassa vallitsevana on paavalilainen ”yksin uskosta” -dogmi. Sillä halutaan korostaa Jumalan suuruutta ja ihmisen maailmallisen räpistelyn merkityksettömyyttä. Onpa Jaakobin sanoja pidetty kirkkohistorian joissain vaiheissa harhaoppisinakin, ja itse Luther-Mara oli ilmeisesti sitä mieltä, ettei Jaakobin kirjan pitäisi olla osa Uuden Testamentin kaanonia.

Jaakobin oppi kuitenkin puhuttelee maallistunutta oikeudentajuani enemmän kuin Paavalin doktriini. Ei niinkään sen vuoksi, että ajattelisin ”hyvien ihmisten” ansaitsevan taivaallisen palkinnon, vaan enemmän siksi, että soisin mielelläni kaiken maailman salametsästäjien, ihmiskauppiaiden ja investointipankkiirien käristyvän hitaasti helvetin hiljaisella tulella. Ja allekirjoitan kyllä sen ajatuksen, että ihmisen usko (tai mikä tahansa aate) on kovin ohutta ja onttoa, ellei se vaikuta hänen tekoihinsa ja tekemättä jättämisiinsä.

Mutta olkaa sanan tekijöitä, eikä vain sen kuulijoita, pettäen itsenne. (Jaak. 1:22)