maanantai 28. helmikuuta 2011

Ensimmäinen ja Toinen aikakirja

Niputan nämä kaksi kirjaa yhteen, sillä niiden sisältö on suurimmaksi osaksi aiemman kertausta. Ensimmäinen aikakirja käynnistyy pitkillä sukuluetteloilla, Aadamista alkaen. Pääasiassa aikakirjoissa kerrataan Samuelin kirjojen ja Kuningasten kirjojen tapahtumat.

On kuitenkin yksi sana, joka tekee aikakirjoista äärimmäisen kiinnostavan uskonnonhistoriallisesta näkökulmasta. Se sana on saatana, ja se esiintyy ensimmäisen kerran koko Raamatussa tässä:

Mutta saatana nousi Israelia vastaan ja yllytti Daavidin laskemaan Israelin. (1. Aik. 21: 1)

Ei sen kummempia esittelyjä, ei pohjustusta, ei tarinaa taivaasta lankeamisesta – saatana vain ilmestyy tarinaan jostain takavasemmalta. Tässä tosiaankin pienellä s:llä – näköjään vasta vuoden 1992 käännöksessä on siirrytty järjestelmällisesti kirjoittamaan Saatana isolla S:llä.

Toki voidaan ajatella, että esimerkiksi ensimmäisessä Mooseksen kirjassa tavattava käärme on jonkinlainen paholaisen ilmentymä. Mutta se menee jo analyysin puolelle – sana saatana tulee joka tapauksessa vastaan vasta nyt. Sen verran lueskelin muualta, että heprean sana "satan" merkitsee (tai merkitsi ainakin Vanhassa Testamentissa) vastustajaa, syyttäjää, yllyttäjää. Saatana olisi täten siis yleisnimi. Mutta mikä olennaisempaa, tässä kohdassa sana on alkutekstissä varustettu määräisellä artikkelilla ha, mikä antaa ymmärtää, että kyseessä on "The Vastustaja", ha-Satan, saatana ylitse muiden mahdollisten saatanoiden.

Vielä kiehtovammaksi menee, kun vertaa yllä lainaamaani jaetta Toisen Samuelin kirjan vastaavaan kohtaan, jossa kerrotaan samasta tapahtumasarjasta, mutta saatanasta ei puhuta mitään:

Mutta Herran viha syttyi taas Israelia kohtaan, niin että hän yllytti Daavidin heitä vastaan, sanoen: ”Mene ja laske Israel ja Juuda”. (2. Sam. 24: 1)

Aiemmin kirjoitetussa Samuelin kirjassa Herra siis itse yllyttää Daavidin väestönlaskuun, joka jostain syystä nähdään suurena syntinä. Aikakirjoissa syntiin yllyttäminen on ulkoistettu saatanalle, mutta pelkän Aikakirjojen tekstin pohjalta jää täysin epäselväksi, mikä tai kuka saatana tässä kontekstissa on. Ilmeisesti jonkinlainen käsitys Saatanasta persoonallisena pahana on kuitenkin tällä välin syntynyt juutalaisen papiston keskuudessa, ja sillä on ratkaistu Samuelin kirjaan liittynyt ristiriita, kun Jumala ensin itse yllyttää Daavidin tekemään syntiä ja heti perään rankaisee siitä ankarimman mukaan – juuri tämä väestönlasku johtaa nimittäin aiemmin mainitsemaani kohtaan, jossa Jumala antaa Daavidin valita kolmesta eri rangaistusvaihtoehdosta.

Ilman mitään perehtymistä teologiaankin voi ymmärtää, että tällainen Jumalan vastavoiman ilmaantuminen uskonnolliseen ajatteluun on vallankumouksellinen muutos maailmankuvan ja ihmiskuvan kannalta. Palannemme saatanan (tai Saatanan) pariin tuonnempana; sen tiedän ennestään, että sillä/hänellä on merkittävä roolinsa ainakin Jobin kirjassa.

perjantai 18. helmikuuta 2011

Toinen kuningasten kirja

Olen huomaavinani tietyn historiallisen kehityskulun erottuvan kuningasten kirjoissa, vaikkei sitä erikseen korostetakaan: yhteiskunnan eliitin työnjako tulee selvemmäksi. Siinä missä Mooseksen hahmossa vielä yhdistyivät kansanjohtajan, lainlaatijan ja profeetan roolit, nyt juutalaisilla on erikseen kunikaat, papisto ja profeetat. Ja profeettojen rooli korostuu: Herra ilmoittaa tahtonsa enenevästi juuri heidän välityksellään.

Kuninkoiden kirjoissa esiintyvät profeetat Elia ja Elisa näyttäytyvät eräänlaisina proto-Jeesuksina: kumpikin muun muassa herättää kuolleen miehen henkiin (1. Kun. 17: 17­24; 2. Kun. 4: 32­35); Elisa tekee koko joukon muitakin ihmetekoja, joista Jeesuksen tarinaa ennakoi sadan miehen ruokkiminen kahdellakymmenellä ohraleivällä. Tähteitäkin luonnollisesti jää. (2. Kun. 4: 42­44).

Selväksi tulee myös se, että profeetoille ei vittuilla! Muuten voi käydä vaikka näin:

Sieltä [Elisa] meni Beeteliin, ja hänen käydessään tietä tuli pieniä poikasia kaupungista, ja ne pilkkasivat häntä ja sanoivat hänelle: ”Tule ylös, kaljupää, tule ylös, kaljupää!” Ja kun hän kääntyi ja näki heidät, kirosi hän heidät Herran nimeen. Silloin tuli metsästä kaksi karhua ja raateli neljäkymmentä kaksi poikaa kuoliaaksi. (2. Kun. 2: 23­24)

Tai näin:

Sillä kun Jumalan mies oli puhunut kuninkaalle näin: ”Huomenna tähän aikaan maksaa kaksi sea-mittaa ohria Samarian portissa sekelin ja sea-mitta lestyjä jauhoja sekelin”, oli vaunusoturi vastannut Jumalan miehelle ja sanonut: ”Katso, vaikka Herra tekisi akkunat taivaaseen, kuinka tämä voisi tapahtua?” Silloin hän oli sanonut: ”Sinä olet näkevä sen omin silmin, mutta syödä siitä et saa”. Ja niin hänen myös kävi: kansa tallasi hänet kuoliaaksi portissa. (2. Kun. 7: 18­20)

Profeettojen roolin ohella esiin nousee kuningasten kirjan historiallisuus. Ensimmäisessä kuningasten kirjassa kerrottiin, miten valtakunta jakautui kahtia Israeliin ja Juudaan. Toisessa kuningasten kirjassa kahden valtakunnan vaiheita seurataan rinnakkain, ja ajankulussa on hieman vaikea pysyä perässä pelkän Raamatun varassa. Kaivoinkin kirjahyllystä aputeokseksi esiin vanhan kunnon WSOY:n Pikkujättiläisen, tuon nippelitiedon raamatun, joka sisältää muun muassa listauksen juutalaisten hallitsijoista lähes tuhannen vuoden ajalta Saulista lähtien. Toinen kuningasten kirja kattaa ajanjakson 850-luvulta eKr. vuoteen 586 eKr., jolloin Babylonian Nebukadressar II valloittaa Jerusalemin ja vie juutalaiset vankeuteen. (Israel kokee saman kohtalon assyrialaisten käsissä jo toistasataa vuotta aiemmin.)

Kertomuksen punaisena lankana hahmottuu ero Juudan ja Israelin välillä: Juudassa on pitkä, vakaa kausi, kun taas Israelissa kuninkaat vaihtuvat tämän tästä valtataistelujen ja salamurhien seurauksena. Kuninkaat arvioidaan varsin yksiselitteisesti sen perusteella, tekevätkö he ”sitä, mikä on pahaa Herran silmissä”. Useimmat tekevät. Erityisen raskauttavalta vaikuttaa Juudan kuningas Manassen 55-vuotinen valtakausi: hänen syntiensä vuoksi Herra ilmoittaa profeettain suulla tiukat ukaasit:

[S]entähden sanoo Herra, Israelin Jumala, näin: Katso, minä annan sellaisen onnettomuuden kohdata Jerusalemia ja Juudaa, että joka sen kuulee, sen molemmat korvat soivat. Ja minä mittaan Jerusalemin samalla mittanuoralla kuin Samarian ja punnitsen sen samalla vaa'alla kuin Ahabin suvun. Ja minä huuhdon Jerusalemin, niinkuin vati huuhdotaan: se huuhdotaan ja käännetään kumollensa. (2. Kun. 21: 1213)

Hieman myöhemmin Juudan valtaistuimelle nousee Joosia, joka ryhtyy aktiivisesti uskonpuhdistustyöhön, ja hänestä kirjoitetaan ylistävin sanoin. Erinomaisen kiintoisaa on, että Joosian puhdistusprojekti saa alkunsa, kun Jerusalemin temppelin korjaustöiden yhteydessä löytyy lain kirja – siis ne Mooseksen laatimat perinpohjaiset säädökset oikeaoppisesta elämästä lukuisine kieltoineen. Vaikuttaa siis siltä, että nämä lukuisat kaidalta polulta poikenneet sukupolvet eivät tienneet tekevänsä sitä, mikä oli pahaa Herran silmissä, koska koko laki oli jossain vaiheessa autuaasti unohdettu.

Oli miten oli, Jahvelle ei Joosian johdolla tehty parannus enää riitä, vaan vanhatestamentillisen moraalin mukaan tulevat polvet saavat kärsiä isiensä syntien tähden:

Kuitenkaan ei Herra kääntynyt suuren vihansa hehkusta, kun kerran hänen vihansa oli syttynyt Juudaa vastaan kaikesta siitä, millä Manasse oli vihoittanut hänet. (2. Kun. 23: 26)

Toinen kuningasten kirja päättyykin juutalaisten kannalta aika synkkiin säveliin: Babylonian sotajoukot jyräävät kuin Neuvostoliitto kesällä 1944, Jerusalem hävitetään ja valittu kansa päätyy idän imperiumin orjiksi. Tunnelma lienee hyvinkin verrattavissa Baltian maiden tilanteeseen toisen maailmansodan jälkeen. (Tai miksei vaikka Imperiumin vastaiskun alakuloiseen loppuun.)

Mutta kuten tiedämme, ei historia siihen päättynyt.

perjantai 11. helmikuuta 2011

Ensimmäinen kuningasten kirja

Mitä kuoleva isä antaa viimeisiksi ohjeiksi pojalleen? Syvällisiä elämänviisauksiako? No jaa – Daavid ohjeistaa poikaansa Salomoa kyllä olemaan luja ja olemaan mies ja noudattamaan Herran määräyksiä, mutta ennen kaikkea Salomo saa isälliset ohjeet siitä, ketkä kaikki vihamiehet on saatettava ”verisinä alas tuonelaan”. Salomo ottaa isänsä sanoista vaarin, tapattaa kuninkaaksi noustuaan yhden jos toisenkin, ja ”niin kuninkuus vahvistui Salomon käsissä”.

Salomon hahmo on jäänyt elämään poikkeuksellisen viisaana hallitsijana. Salomoa ylistetäänkin kuin Kim Il-Sungia konsanaan – hän oli ”viisaampi kaikkia ihmisiä” (1 Kun. 4: 31) ja ”sepitti kolmetuhatta sananlaskua, ja hänen laulujansa oli tuhatviisi” (1 Kun 4: 32). Kuitenkin ainoa Kuningasten kirjassa kerrottu konkreettinen esimerkki Salomon viisaudesta on se tunnettu tarina Salomon tuomiosta: Kaksi naista väittää kumpikin pientä vauvaa omakseen. Salomo käskee halkaista lapsen miekalla kahtia, jolloin oikea äiti on valmis luopumaan lapsestaan. Viisasta? En tiedä, mutta onhan tuossa nokkelaa draamaa ainakin.

Salomon valtakausi on nähtävästi hyvin vaurasta aikaa: Salomo rakennuttaa Jerusalemiin temppelin ja palatsin, ja kuvauksista päätellen niiden koristeluissa ei kultaa säästellä.

Myös jumalakäsityksessä voi katsoa tapahtuvan kehitystä. Kun vielä Mooseksen kirjoissa esitettiin Jumalan asustelevan konkreettisesti Ilmestysmajassa, jota juutalaiset kantavat ympäri erämaata, nyt Salomo pohtii temppelin vihkiäisissä:

Mutta asuuko todella Jumala maan päällä? Katso, taivaisiin ja taivasten taivaisiin sinä et mahdu; kuinka sitten tähän temppeliin, jonka minä olen rakentanut! (1. Kun. 8: 27)

Vaan lankeaa sitten Salomokin. Ja mikäs on miehellä langetessa, jos on ”seitsemänsataa ruhtinaallista puolisoa ja kolmesataa sivuvaimoa”. Kirjan mukaan juuri vaimot taivuttavat vanhenevan Salomon seuraamaan vääriä jumalia:

Niin Salomo lähti seuraamaan Astartea, siidonilaisten jumalatarta, ja Milkomia, ammonilais-iljetystä. Ja Salomo teki sitä, mikä on pahaa Herran silmissä, eikä uskollisesti seurannut Herraa niinkuin hänen isänsä Daavid. (1. Kun. 11: 5-6)

Lankeemuksen seurauksena valtakunta jakautuu Salomon kuoleman jälkeen Israeliin ja Juudaan. Seuraa taas sivutolkulla sotimista. Melskeen keskellä kuullaan aramilaisten suusta mielenkiintoinen teologinen erottelu: israelilaisten jumala on ”vuorijumala”, ja siksi heitä vastaan kannattaa taistella tasangolla. Sikäli järkeenkäypää, että monet keskeiset Jahven näyttäytymiset ovat tapahtuneet vuortenhuipuilla.

Lopuksi nostettakoon vielä esiin Saban (Sheban) kuningattaren vierailu Salomon luona. Kuningatar lahjoittaa Salomolle kultaa ja jalokiviä. Entä vastalahja?

Kuningas Salomo taas antoi Saban kuningattarelle kaiken, mitä tämä halusi ja pyysi, ja sen lisäksi hän antoi muutakin kuninkaallisella anteliaisuudella. Sitten tämä lähti ja meni palvelijoineen omaan maahansa. (1. Kun. 10: 13)

Ei tarvitse kauhean kaksimielinen olla lukeakseen tuohon rivien väliin seksuaalista kanssakäymistä. Jonkinlainen naistutkimuksellinen tulkintahan voisi nähdä tilanteen myös niin, että Salomo toimi itse asiassa varakkaan kuningattaren maksullisena rattopoikana.

Salomon ja Saban kuningattaren kohtaaminen innoitti myös raamatullisen Hollywood-spektaakkelin 1950-luvulla. Gina Lollobrigidan näyttelemä Saban kuningatar saa varsin ilmeisillä avuillaan Salomon lankeamaan ja vetämään Herran vihan Israelin ylle, kun Salomo lähtee koikkelehtimaan sabalaisten villeihin orgioihin. Vai olikohan Jahve vain Salomolle kateellinen?


torstai 3. helmikuuta 2011

Toinen Samuelin kirja

Toisen Samuelin kirjan alkupuolella seurataan mafiamaista välienselvittelyä, verikostoa verikoston perään. Lopulta Daavid voidellaan koko Israelin kuninkaaksi kuin Don Vito Corleone konsanaan. Sen jälkeen Daavid valloittaa Jerusalemin ja alistaa koko joukon muita kansoja ”veronalaisiksi palvelijoiksi”.

Mutta valta turmelee, kuten tapana on, ja Daavidkin sortuu häijyihin tekoihin. Luvussa 11 hän iskee silmänsä ihanaiseen Batsebaan, panee tämän paksuksi, yrittää peitellä jälkiään mutta päätyy lopulta tapattamaan Batseban vihityn aviomiehen ja ottaa Batseban vaimokseen. Nykypäivänä olisi kai muodikasta ajatella, että tämä on ihan normaalia alfauroksen toimintaa.

Ja sitten viikon jumaluusopillinen sitaatti:

Sentähden olet sinä, Herra Jumala, suuri; sillä kaiken sen mukaan, mitä me olemme korvillamme kuulleet, ei ole sinun vertaistasi, eikä muuta jumalaa ole kuin sinä. (2. Sam. 7: 22)

Tätä sopii verrata aiemmin siteeraamaani 5. Mooseksen kirjan jakeeseen, jossa vertaillaan omaa Jumalaa muiden kansojen jumaliin ja todetaan, että oma on parempi. Nyt Daavid toteaa, että muuta jumalaa kuin Jahve ei ole. Nyt ollaan siis siirtymässä tai siirrytty monoteismiin. Sen verran olen tässä valistunut, että ehkä varhaisempaa juutalaisuutta ei sitäkään voi kutsua polyteismiksi vaan pikemminkin monolatriaksi.

Ja mitä siihen yhteen ja ainoaan Jumalaan tulee, niin kirjan viimeinen, 24. luku on kyllä vaikeasti nieltävä. Jos Vanhan Testamentin jumalasta ei tähän astikaan ole kaikkein sympaattisinta kuvaa saanut, niin nyt mennään silkan sadismin puolelle: Herra käskee Daavidin valita kolmesta mahdollisesta rangaistuksesta! Mitä saisi olla: seitsemän vuoden nälänhätä, kolmen kuukauden pakolaisuus vai kolmen päivän rutto? Daavid valitsee ruton, ja 70 000 ihmistä kuolee. Sitten vähän polttouhreja ja yhteysuhreja, ja leppyyhän se Herra.

Se vielä todettakoon, että narratiivisesti Samuelin kirjat ovat tähän asti sekavinta Raamattua, ja lukuisat veljessodat pudottivat minut matkan varrella muutamaankin otteeseen kärryiltä.