Toinen Mooseksen kirja

Edeltävän Genesiksen tavoin myös Exodus tarjoilee paljon näitä Raamatun dramaturgisia huippukohtia: Jumala ilmestyy Moosekselle palavassa pensaassa, langettaa Egyptin päälle karjaruton ja heinäsirkat, päästää israelilaiset pakenemaan meren poikki, toimittaa kymmenen käskyään ja pitää sessioitaan ylhäällä vuorenhuipulla Israelin kansan ykkösmiesten kanssa.

Muutamassa kohdassa kiinnittyy huomio siihen samaan Jumalan ”inhimillisyyteen” kuin ensimmäisessä Mooseksen kirjassa. Vanhan Testamentin Jumalahan on tunnetusti hyvin ankara, mutta lisäksi hän vaikuttaa olevan tuittupäinen ja äkkipikainen. Äärimmäisen mielenkiintoinen on 32. luvun 14. jae:

Niin Herra katui sitä turmiota, jonka hän oli uhannut tuottaa kansallensa.

Katuva Jumala! Voisiko mikään olla vähemmän kaikkivoipaista?

Kirjan loppupuolella onkin sitten sivutolkulla yksityiskohtaista kuvailua pyhäkön, telttamajan, alttarin ja pappien virkapukujen valmistamisesta. Mukana myös se Liiton arkki, jota Indiana Joneskin jahtasi.

(Aiheen sivusta on todettava, että neljästä Indiana Jones -elokuvasta ensimmäinen ja kolmas ovat tunnelmaltaan aivan eri tasoluokassa kuin kaksi muuta heppoisempaa filmiä, mikä johtuu osittain juuri siitä, että niissä vauhdikas toimintaseikkailu kytketään raamatullisten aarteiden etsintään.)

Ensimmäinen Mooseksen kirja

Ensimmäiseen Mooseksen kirjaan eli Genesikseen sisältyy jo valtava määrä Raamatun tunnetuimpia kertomuksia: luomiskertomus, syntiinlankeemus, Kain ja Aabel, vedenpaisumus, Baabelin torni ja kielten hajaannus sekä Sodoman ja Gomorran hävitys. Tuttuja tarinoita kaikki, vaikken ole Raamattua aiemmin lukenut. Miksi? Koska niihin viitataan ja niitä varioidaan taiteen piirissä jatkuvasti. On syytä tuntea alkuperäisetkin, ettei olisi oman kulttuurinsa suhteen aivan ummikko – tämä juuri sai minut ryhtymään tähän lukuhankkeeseen.

Osin kai juuri tämän tapahtumapaljoutensa ansiosta Genesis oli vallan mukaansatempaavaa luettavaa, vaikka onhan siellä välillä näitä sukuluetteloita kivinä koskessa.

Hämmentävyydessään ylitse muiden oli kuudennen luvun aloitus:

Kun ihmiset alkoivat lisääntyä maan päällä ja heille syntyi tyttäriä, huomasivat Jumalan pojat ihmisten tyttäret ihaniksi ja ottivat vaimoikseen kaikki, jotka he parhaiksi katsoivat. Silloin Herra sanoi: "Minun Henkeni ei ole vallitseva ihmisessä iankaikkisesti, koska hän on liha. Niin olkoon hänen aikansa sata kaksikymmentä vuotta." Siihen aikaan eli maan päällä jättiläisiä, ja myöhemminkin, kun Jumalan pojat yhtyivät ihmisten tyttäriin ja nämä synnyttivät heille lapsia; nämä olivat noita muinaisajan kuuluisia sankareita. (1. Moos. 6: 1-4)

Keitä ovat ”Jumalan pojat”? Tässä annetaan ymmärtää, että oli jokin ihmisistä erillään oleva porukka, jotka vehtasivat ihmisnaisten kanssa, ja vehtaamisen tuloksena maan päälle ilmeisesti vielä syntyi jättiläisiä. Enkeleistäkö on kyse? Tulevat tänne ja vievät meidän naiset...

Vuoden 1992 suomennoksessa puhutaan vieläpä monikkomuotoisesti jumalien pojista. Siis jumalia on useampi kuin tämä yksi Jahve? Samaan suuntaan osoittaisi myös kolmannen luvun 22. jae:

Ja Herra Jumala sanoi: "Katso, ihminen on tullut sellaiseksi kuin joku meistä, niin että hän tietää hyvän ja pahan. Kun ei hän nyt vain ojentaisi kättänsä ja ottaisi myös elämän puusta ja söisi ja eläisi iankaikkisesti!"

Myös kertomus Jaakobin yöllisestä painista on askarruttava: siinä jää epäselväksi, oliko mies, jonka kanssa Jaakob paini, Jumala itse. Sinänsä jo kolmannen luvun syntiinlankeemuskertomuksessa Jumala esitetään varsin persoonallisena, ihmisenkaltaisena olentona, kun hän ”käyskentelee” paratiisissa, ja mies ja vaimo (siis Aatami ja Eeva) piiloutuvat häneltä puiden sekaan. Tulee vaikutelma, että ennen syntiinlankeemusta Jumala ja ihmiset olivat jossain määrin saman sfäärin asukkaita, vaikka jälkimmäiset olivatkin edellisen luomuksia.

Tästä blogista

Päätin lukea Raamatun kannesta kanteen. Projektin motiivit liittyvät noin 90-prosenttisesti kulttuurihistorialliseen itsensä sivistämiseen. Viisi prosenttia pantakoon hengellisen pohdiskelun ja toiset viisi paremman tekemisen puutteen nimiin.

En ole juurikaan lukenut Raamattua rippikoulun jälkeen, eikä rippikoulun käyminen Anno Domini 1992 sekään kovin kummoisia luku-urakoita edellyttänyt.

Aloitin luku-urakan jouluna 2010, jolloin luin kaksi ensimmäistä Mooseksen kirjaa. Motivoidakseni itseäni jatkamaan, vaikka kuinka epäsäännöllisestikin, päätin perustaa blogimuotoisen lukupäiväkirjan.

Tämän blogin tarkoitus ei ole olla mitään syvällistä eksegetiikkaa – siihen minulla ei olisi mitään rahkeita. Nostan esiin niitä huomioita, jotka itselleni tulevat päällimmäisenä mieleen. Todennäköisesti kaikki tekemäni huomiot on tehty jo moninaisia kertoja vuosisatojen mittaan, ja niistä voi olla kirjoitettu hyllymetreittäin jumaluusopillisia tutkielmia. Näin olkoon; huomioni ovat silti omiani.

Luen 1930-luvun suomennosta eli Vanhaa kirkkoraamattua. Valinnassa ei ole kyse mistään kannanotosta käännösten oikeaoppisuudesta käytyihin kiistoihin; tarkemmin sanoen kyseessä ei ole valinta ensinkään – se Raamattu, joka jouluna käsiini osui, sattui vain olemaan 1930-luvun käännös. Paikoin saatan tehdä vertailuja uuteen käännökseen, mutta se ei ole päätarkoitukseni.