Olen huomaavinani tietyn historiallisen kehityskulun erottuvan kuningasten kirjoissa, vaikkei sitä erikseen korostetakaan: yhteiskunnan eliitin työnjako tulee selvemmäksi. Siinä missä Mooseksen hahmossa vielä yhdistyivät kansanjohtajan, lainlaatijan ja profeetan roolit, nyt juutalaisilla on erikseen kunikaat, papisto ja profeetat. Ja profeettojen rooli korostuu: Herra ilmoittaa tahtonsa enenevästi juuri heidän välityksellään.
Kuninkoiden kirjoissa esiintyvät profeetat Elia ja Elisa näyttäytyvät eräänlaisina proto-Jeesuksina: kumpikin muun muassa herättää kuolleen miehen henkiin (1. Kun. 17: 17–24; 2. Kun. 4: 32–35); Elisa tekee koko joukon muitakin ihmetekoja, joista Jeesuksen tarinaa ennakoi sadan miehen ruokkiminen kahdellakymmenellä ohraleivällä. Tähteitäkin luonnollisesti jää. (2. Kun. 4: 42–44).
Selväksi tulee myös se, että profeetoille ei vittuilla! Muuten voi käydä vaikka näin:
Sieltä [Elisa] meni Beeteliin, ja hänen käydessään tietä tuli pieniä poikasia kaupungista, ja ne pilkkasivat häntä ja sanoivat hänelle: ”Tule ylös, kaljupää, tule ylös, kaljupää!” Ja kun hän kääntyi ja näki heidät, kirosi hän heidät Herran nimeen. Silloin tuli metsästä kaksi karhua ja raateli neljäkymmentä kaksi poikaa kuoliaaksi. (2. Kun. 2: 23–24)
Tai näin:
Sillä kun Jumalan mies oli puhunut kuninkaalle näin: ”Huomenna tähän aikaan maksaa kaksi sea-mittaa ohria Samarian portissa sekelin ja sea-mitta lestyjä jauhoja sekelin”, oli vaunusoturi vastannut Jumalan miehelle ja sanonut: ”Katso, vaikka Herra tekisi akkunat taivaaseen, kuinka tämä voisi tapahtua?” Silloin hän oli sanonut: ”Sinä olet näkevä sen omin silmin, mutta syödä siitä et saa”. Ja niin hänen myös kävi: kansa tallasi hänet kuoliaaksi portissa. (2. Kun. 7: 18–20)
Profeettojen roolin ohella esiin nousee kuningasten kirjan historiallisuus. Ensimmäisessä kuningasten kirjassa kerrottiin, miten valtakunta jakautui kahtia Israeliin ja Juudaan. Toisessa kuningasten kirjassa kahden valtakunnan vaiheita seurataan rinnakkain, ja ajankulussa on hieman vaikea pysyä perässä pelkän Raamatun varassa. Kaivoinkin kirjahyllystä aputeokseksi esiin vanhan kunnon WSOY:n Pikkujättiläisen, tuon nippelitiedon raamatun, joka sisältää muun muassa listauksen juutalaisten hallitsijoista lähes tuhannen vuoden ajalta Saulista lähtien. Toinen kuningasten kirja kattaa ajanjakson 850-luvulta eKr. vuoteen 586 eKr., jolloin Babylonian Nebukadressar II valloittaa Jerusalemin ja vie juutalaiset vankeuteen. (Israel kokee saman kohtalon assyrialaisten käsissä jo toistasataa vuotta aiemmin.)
Kertomuksen punaisena lankana hahmottuu ero Juudan ja Israelin välillä: Juudassa on pitkä, vakaa kausi, kun taas Israelissa kuninkaat vaihtuvat tämän tästä valtataistelujen ja salamurhien seurauksena. Kuninkaat arvioidaan varsin yksiselitteisesti sen perusteella, tekevätkö he ”sitä, mikä on pahaa Herran silmissä”. Useimmat tekevät. Erityisen raskauttavalta vaikuttaa Juudan kuningas Manassen 55-vuotinen valtakausi: hänen syntiensä vuoksi Herra ilmoittaa profeettain suulla tiukat ukaasit:
[S]entähden sanoo Herra, Israelin Jumala, näin: Katso, minä annan sellaisen onnettomuuden kohdata Jerusalemia ja Juudaa, että joka sen kuulee, sen molemmat korvat soivat. Ja minä mittaan Jerusalemin samalla mittanuoralla kuin Samarian ja punnitsen sen samalla vaa'alla kuin Ahabin suvun. Ja minä huuhdon Jerusalemin, niinkuin vati huuhdotaan: se huuhdotaan ja käännetään kumollensa. (2. Kun. 21: 12–13)
Hieman myöhemmin Juudan valtaistuimelle nousee Joosia, joka ryhtyy aktiivisesti uskonpuhdistustyöhön, ja hänestä kirjoitetaan ylistävin sanoin. Erinomaisen kiintoisaa on, että Joosian puhdistusprojekti saa alkunsa, kun Jerusalemin temppelin korjaustöiden yhteydessä löytyy lain kirja – siis ne Mooseksen laatimat perinpohjaiset säädökset oikeaoppisesta elämästä lukuisine kieltoineen. Vaikuttaa siis siltä, että nämä lukuisat kaidalta polulta poikenneet sukupolvet eivät tienneet tekevänsä sitä, mikä oli pahaa Herran silmissä, koska koko laki oli jossain vaiheessa autuaasti unohdettu.
Oli miten oli, Jahvelle ei Joosian johdolla tehty parannus enää riitä, vaan vanhatestamentillisen moraalin mukaan tulevat polvet saavat kärsiä isiensä syntien tähden:
Kuitenkaan ei Herra kääntynyt suuren vihansa hehkusta, kun kerran hänen vihansa oli syttynyt Juudaa vastaan kaikesta siitä, millä Manasse oli vihoittanut hänet. (2. Kun. 23: 26)
Toinen kuningasten kirja päättyykin juutalaisten kannalta aika synkkiin säveliin: Babylonian sotajoukot jyräävät kuin Neuvostoliitto kesällä 1944, Jerusalem hävitetään ja valittu kansa päätyy idän imperiumin orjiksi. Tunnelma lienee hyvinkin verrattavissa Baltian maiden tilanteeseen toisen maailmansodan jälkeen. (Tai miksei vaikka Imperiumin vastaiskun alakuloiseen loppuun.)
Mutta kuten tiedämme, ei historia siihen päättynyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti