Ensimmäinen, toinen ja kolmas Johanneksen kirje

Toisen ja kolmannen Johanneksen kirjeen mainittavin piirre on niiden lyhyys. Kyseessä ovat Raamatun kaksi lyhintä ”kirjaa”: pituutta niillä 13 ja 15 jaetta.

Ensimmäisessä kirjeessä on hieman enemmän, mihin tarttua. Kirjoittaja korostaa Jeesuksen olevan koko maailman syntien sovittaja (1. Joh. 2:2) ja kehottaa Jeesukseen uskovia ”vaeltamaan, niinkuin hän vaelsi” (1. Joh. 2:6), mikä on tietysti aika tiukka vaatimus.

Harhaoppeja ja niiden julistajia vastaan tässäkin kamppaillaan. Hieman yllättäen antikristus ei Johanneksella vaikuta merkitsevän jotakin suurta saatanaa, vaan olevan yleisnimitys niille ”villitsijöille”, jotka kieltävät Jeesuksen jumaluuden:

Kuka on valhettelija, ellei se, joka kieltää sen, että Jeesus on Kristus? Hän on antikristus, se, joka kieltää Isän ja Pojan. (1. Joh. 2:22)

Sillä monta villitsijää on lähtenyt maailmaan, jotka eivät tunnusta Jeesusta Kristukseksi, joka oli lihaan tuleva; tämä tämmöinen on villitsijä ja antikristus. (2. Joh. 7)

Ensimmäinen Johanneksen kirje sisältää myös painavaa puhetta rakkaudesta:

Ja me olemme oppineet tuntemaan ja me uskomme sen rakkauden, mikä Jumalalla on meihin. Jumala on rakkaus, ja joka pysyy rakkaudessa, se pysyy Jumalassa, ja Jumala pysyy hänessä. Näin on rakkaus tullut täydelliseksi meissä, että meillä olisi turva tuomiopäivänä; sillä sellainen kuin hän on, sellaisia mekin olemme tässä maailmassa. Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkoittaa pelon, sillä pelossa on rangaistusta; ja joka pelkää, se ei ole päässyt täydelliseksi rakkaudessa. (Joh. 4:16–18)

Voisin jopa sanoa, että nämä jakeet vastaavat jossain määrin minun jumalakäsitystäni, jos sellaisesta nyt voi puhua ihmisen kohdalla, joka ei ”usko jumalaan” termin sovinnaisessa merkityksessä, mutta hyväksyy ajatuksen, että maailmassa on kuitenkin mahdollista ja tarpeellista kokea jotain pyhää, jota voi niin halutessaan nimittää vaikkapa jumaluudeksi.

Uhkaa mennä syvälliseksi, tai löperöksi, kuten haluatte. Kenties palaan teemaan vielä blogin lopussa (jonne ei, Luojan kiitos, ole enää pitkäkään matka).