Kirja kiinni – silmät auki

Useampikin ihminen, jolle olen maininnut Raamattu kannesta kanteen -lukuprojektistani, on todennut joskus harkinneensa samaa. Jotkut kertovat aloittaneensa, mutta jättäneensä kesken. En muista kenenkään omasta tuttavapiiristäni sanoneen, että olisi vienyt hankkeen loppuun asti. Useimmilla ihmisillä lieneekin enemmän ns. järkevää tekemistä kuin minulla.

No, terveiseni teille kaikille: en oikeastaan suosittele Raamatun lukemista tällä tavoin kannesta kanteen. Tämä saattaa nyt kuulostaa siltä kuin olisi kiivennyt Mount Everestille ja sanoisi sitten, että eipä kannata – mutta tosiasia on, että etenkin Vanha Testamentti sisältää tavattoman paljon sellaista ainesta, jolla on kovin vähän mitään annettavaa tämän päivän suomalaislukijalle.

Sen sijaan suosittelen lukemaan Raamattua valikoiden. Vanhasta Testamentista laadinkin best of -listauksen tähän blogiin puoli vuotta sitten. Uuden Testamentin puolella lukusuosituslistan kärjessä ovat luonnollisesti neljä evankeliumia. Paavalin kirjeissä on siellä täällä hyviä paloja, mutta kylläkin myös paljon toistoa ja kirjoitusajankohtaan sidottuja asioita (Paavalin kirjeistä pitäisi saada oma parhaiden palojen sikermänsä). Ilmestyskirjaa ei voine ohittaa sitäkään; eettistä annettavaa sillä ei ole, esteettistä jonkin verran. Näillä tulee jo aika lailla katetuksi se meidän kannaltamme relevantti kulttuurihistoriallinen pohja.

Mutta ennen kaikkea suosittelen lukemaan hyvää Raamatusta tai uskonnosta kirjoitettua oheiskirjallisuutta. Yksi kuluneen vuoden tärkeimmistä oivalluksista itselleni on ollut, miten kiehtovaa, älyllisesti ja filosofisesti puhuttelevaa kirjallisuutta kirjastojen uskonto-luokituksesta löytyykään. Heikki Räisäsen teoksia olen kehunut jo pariin kertaa aiemmin, nyt syksyllä  vaikutuksen on tehnyt Petri Merenlahden teos Ihmisen näköinen Jumala (Otava, 2007). Lainaan tässä yhteydessä vain kirjan takakannen mainostekstiä, koska se onnistuu kertomaan hyvin siitä, miksi tämä kirja kolahti: ”Merenlahti puolustaa inhimillistä uskonnollisuutta, joka suojelee fanatismilta, fundamentalismilta ja terveen järjen vieroksunnalta mutta ei estä omaksumasta Raamatusta selkeää, myötätuntoon perustuvaa moraalia ja toivoa paremmasta maailmasta.”

Raamatun lukeminen ei ole muuttanut minua: en ole tullut uskoon saati sitten luopunut uskosta. Toki olen jonkin verran enemmän pohtinut uskontoja ja omaa suhdettani niihin.

Henkilökohtaista taustaa: synnyttyäni minut kastettiin. Kodissani uskonkysymykset eivät olleet koskaan mitenkään esillä. Koulussa kävin uskonnontunneilla ja 15-kesäisenä rippikoulun. Tuolloin en edes tiennyt, että on olemassa myös uskonnollisesti sitoutumattomia Prometheus-leirejä. Kun lukiossa sain kuulla asiasta, olin hieman harmissani: olisin varmasti halunnut Protu-leirille.

16- tai 17-vuotiaana erosin kirkosta. Se kuului ikään kuin rutiiniin – kirkko oli armeijan ohella kaikkein selvimmin yksi niistä isoista ja vanhoillisista instituutioista, joita nuoren vihaisen miehen (tai sellaisena itseään pitävän) tuli oletusarvoisesti vastustaa. Hahmotin kirkon ensisijaisesti suorana jatkumona kaikelle historian saatossa uskonnon nimissä harjoitetulle tieteen, taiteen ja vapaan ajattelun tukahduttamiselle.

Kirkosta eroamisen välittömin ja paras vaikutus oli, että saatoin siirtyä lukiossa elämänkatsomustiedon tunneille. Ne muistan varsin antoisina, keskusteluun perustuvina ja omaan ajatteluun ja pohdiskeluun kannustavina tunteina.

Aikuisiällä aloin vähitellen havahtua siihen asiain tilaan, että Suomen evankelis-luterilainen kirkko on etenkin 2000-luvulla jokseenkin eri asia kuin jokin keskiajan inkvisitiolaitos. Jouduin tunnustamaan, että se on nyky-Suomessa jotakuinkin ainoa suuri ja vaikutusvaltainen instituutio, joka pitää heikompien puolta ja korottaa ääntä sen puolesta, että kaikkea ei pidä eikä voi mitata rahassa.

Olenkin jo monta vuotta leikitellyt ajatuksella, että liittyisin takaisin kirkon jäseneksi. Kirkon valtavirtahan edustaa nyky-Suomen uskonnollisissa moraalikeskusteluissa ehdottomasti sitä liberaalimpaa laitaa. On myös pakko tunnustaa, että kirkkoon liittyminen houkuttelisi senkin vuoksi, että se olisi tässä ajassa ilmiselvästi vastavirtaan uimista (niin kuin ajattelin kirkosta eroamisen olevan vajaat 20 vuotta sitten).

Kirkkoon liittyminen yhteiskunnallisista syistä tuntuisi kuitenkin jokseenkin oudolta: kyseessähän on kuitenkin ensisijaisesti uskonnollinen yhteisö. Ja minä kun en kuulu edes mihinkään puolueeseen.

On olemassa kaksi valitettavan tavanomaista suhtautumista uskontoon, joita itse tykönäni nimitän vulgaariksi ateismiksi ja vulgaariksi uskonnollisuudeksi. Pidän molempia älyllisesti laiskoina ja moraalisesti kyseenalaisina ajattelumalleina.

Vulgaari ateismi on pelkistetysti näkemys, jonka mukaan Jumalaa ei ole olemassa (eikä asiasta tarvitse keskustella), uskonto on yksiselitteisen negatiivinen ilmiö ja uskovaiset ihmiset lähinnä idiootteja. Maltillinen vulgaari ateisti saattaa tunnustaa uskonnon myötävaikuttaneen merkittävien taiteellisten luomusten syntymiseen ja yhteiskunnan kehittymiseen, mutta katsoo kuitenkin, että nykyajassa uskonnolle ei enää ole käyttöä. Minulla on kohtalainen käsitys tällaisesta ajatustavasta, sillä 16-vuotiaana edustin sitä itsekin.

Vulgaari uskonnollisuus on vastaavasti näkemys, jonka mukaan Jumala on olemassa (eikä asiasta tarvitse keskustella), ”meidän” uskontomme on oikea ja muut jotenkin harhaisia, ja ne, jotka eivät usko oikeaan Jumalaan, ovat matkalla kadotukseen. Fundamentalismiksikin sitä voisi kai kutsua, tosin on huomattava, että vulgaarin uskonnollisuuden ei suinkaan tarvitse olla kiihkomielistä. Se voi olla maltillista ja kokijansa kannalta täysin ”positiivista” uskonnollisuutta, mutta se edellyttää monien olennaisten kysymysten tietoista tai tiedostamatonta sivuuttamista.

Molemmille näistä on leimallista epäilyksen puute. Vulgaari uskovainen ei epäile omaa uskoaan, vulgaari ateisti ei epäile omaa epäuskoaan. Minusta uskonto on väistämättä kysymysmerkki, ja ihmiset, jotka korvaavat sen noin vain pisteellä tai huutomerkillä, ovat hieman pelottavia.

Viisivuotias kummipoikani (poika ei kuulu kirkkoon sen enempää kuin minäkään, mutta käytän estoitta kummi-termiä) oli äskettäin ilmoittanut äidilleen, että hän uskoo nykyään Jumalaan. Jumala on kuulemma sellainen muinainen, kuninkaan kaltainen ja ilkeäkin hahmo, joka asuu taivaalla. Ei siis taivaassa, vaan taivaalla. ”Uskoontulo” oli tapahtunut päiväkodissa pidetyn seimiesityksen jälkeen, mutta viisivuotiaan pään sisään on tietysti vaikea päästä katsomaan, mitä siihen liittyvät käsitteet tarkalleen ottaen merkitsevät. Seuraavalla viikolla poika täsmensikin, ettei usko Jumalaan, vaan Jeesukseen.

Jotkut uskonnottomuuskiihkoilijat (se on kai yksi uskonkiihkoilun muoto) nostaisivat varmaan ison metelin siitä, että kirkkoon kuulumattomille lapsille tarjoillaan päiväkodissa tällaista ”propagandaa”. Minäkin olisin varmaan 15 vuotta sitten ollut sitä mieltä, mutta en totisesti enää. Niin kauan kuin uskontoa ei käytetä pelottelun, vainon, väkivallan, sensuurin, sodan jne. välineenä, pyrin suhtautumaan siihen neutraalisti tai jopa varovaisen myönteisesti. Siitä pidän kuitenkin kiinni, että maallistunut yhteiskunta on paras tae kansalaisvapauksien kannalta. Yksittäisen ihmisen kannalta uskonto voi (uskoakseni) parhaimmillaan antaa elämään merkityksen ja mielekkyyden kokemuksen – ja siitä olen uskovaisille kateellinen.

Pahimmillaan uskonto voikin sitten orjuuttaa, tuhota mielenterveyden tai viedä hengen. Aina kun luen uutisista, että joku uskonkiihkoilija on tappanut muita ihmisiä, tai että lestadiolaissaarnaajat ovat hyväksikäyttäneet lapsia ja koittavat vielä painaa asian villaisella, tai että ihmisiä hirtetään tuolla ja asetetaan epätasa-arvoiseen asemaan täällä heidän seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi – aina silloin näen punaista ja mieleen tulee, että eikö nämä kaikki sekopäät voisi ampua raketilla johonkin naapurigalaksiin uskonsotiaan käymään. Vaikka olisihan se aika ikävästi tehty, jos naapurigalaksissa vaikka sattuisi asumaan joku.

Muistan joskus uutisoidun hieman päivittelevään sävyyn, että kolmasosa suomalaisista papeista ei usko Helvetin olemassaoloon ja sama määrä epäilee Jeesuksen neitseestäsyntymistä. Minusta se on perin ymmärrettävää: papit oletettavasti pohtivat suhdettaan uskontoon enemmän kuin ihmiset keskimäärin. Joka pohtii, se myös epäilee.

Jos minun on vastattava kysymykseen ”Uskotko Jumalaan?” yhdellä sanalla, vastaan en. Mutta mieluiten en vastaa moiseen kysymykseen yhdellä sanalla. Mieleni kun tekisi ensimmäisenä tehdä vastakysymys kysyjälle: Mitä tarkoitat Jumalalla?

Minulle ajatus persoonallisesta Jumalasta, oli se sitten Jahve, Allah tai vaikka Zeus, on likimain mahdoton. Mutta jos olisin teologisesti harrastunut, voisin kehitellä omaa harhaoppista näkemystäni persoonattomasta jumaluudesta, joka voi ilmetä esimerkiksi ihmisten välisessä pyyteettömässä rakkaudessa ja ystävyydessä (”Missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni...”). Siitä voi ajatella tuntevansa aavistuksen myös kohottavan taiteen äärellä. Ja se on läsnä silloin, kun ihminen kokee ahdistuksen ja hurmoksen sekaisen elämyksen omasta pienuudestaan ja suhteestaan universumin suuruuteen ja kauneuteen. Näin määriteltynä vieraantuminen luonnosta on myös vieraantumista jumaluudesta.

Heittäisin tähän loppuun linkin äskettäin edesmenneen Bert Janschin hienoon kappaleeseen Bring Your Religion, mutta sitä ei löydy Youtubesta. Joten etsikää se jostain pilvipalvelunne reunalta.

Tässä on uskoakseni kaikki järkevä ja jonkin verran järjetöntäkin, mitä minulla on sanottavani uskonnosta. Blogin päivittäminen loppuu tähän, mutta jos joku haluaa kommentoida, blogin kommenttikenttä tai sähköposti bibliafiili (a) gmail.com tuo terveiset siviilipostiini. Aamen ja silleen.