Yhteenvetoa Vanhasta Testamentista (ja kesätauko)

Alun perin ajatukseni oli lukea Raamattu kannesta kanteen. Näin olen toki edelleenkin tekemässä, mutta hyvin pian aloitettuani totesin, ettei ole kovin mielekästä lukea pelkkää Raamattua ilman mitään sitä tukevaa kirjallisuutta. Varsin suuri osa Raamatun sisällöstä (ainakin Vanhan Testamentin puolelta) kun olisi jäänyt melko hämäräksi ilman minkäänlaista selittävää tekstiä. En sitten tiedä, mitä pitäisi ajatella sellaisesta ihmisestä, joka on vakuuttunut siitä, että Raamattu on kirjaimellisesti Jumalan sanaa eikä sen vuoksi kaipaa rinnalleen mitään ihmisten kirjoituksia. Väittäisin, että aika heikolle pohjalle jää sellaisen ihmisen ymmärrys oman uskontonsa perusteista.

Pelkistä Wikipedia-artikkeleista saa jo huomattavaa lisäymmärrystä Raamatun kirjojen historiallisesta taustasta. Lisäksi hain kirjastosta kilokaupalla tavaraa uskontohyllystä, jonka olen tähän asti aika systemaattisesti ohittanut. Monta kiinnostavan oloista kirjaa en koskaan ehtinyt avatakaan, mutta avaamistani voisin mainita (ja olen tainnut jo mainitakin) pari eksegetiikan emeritusprofessori Heikki Räisäsen teosta.

Räisäsen yhdessä Esko Saarisen kanssa kirjoittama Raamattutieto (Otava, 1978) on hyvin kompakti tietopaketti, oppikirjaksi tarkoitettu. Se sisältää myös hyvin selväjärkisen ja selkeän luvun raamatuntulkinnan erilaisista lähestymistavoista.

Lähes kolme vuosikymmentä myöhemmin ilmestynyt Rosoinen Raamattu (WSOY, 2006) on esseemäinen kokoelma esitelmiä ja lehtikirjoituksia. Aiheet vaihtelevat varhaiskristillisyydestä nykypäivän teologiaan. Kirjan viimeinen teksti on henkilökohtainen kertomus Räisäsen teologina kohtaamista vaikeuksista – hän kun on urallaan joutunut usein fundamentalistista raamatuntulkintaa kannattavien hampaisiin. Hänestä on tehty jopa harhaoppikantelu. Edellä mainittu Raamattutieto oli tarkoitettu lukion oppikirjaksi, mutta piispainkokous torppasi sen.

Ja kuitenkaan Räisänen ei näissä kirjoissaan kirjoita yhtään rienaavaa, repivää tai uskonnonvastaista sanaa. Hän on vain lukenut Raamattuaan avoimin ja kyselevin mielin – ja jos niin tekee, kohtaa väistämättä myös monet Raamattuun ja kristinuskoon liittyvät ristiriidat.

No, se Räisäsestä. Tarkoitus oli kai tehdä yhteenvetoa Vanhan Testamentin lukemisesta...

Olen tyytyväinen päätökseeni liittää luku-urakkaan tämä blogi, sillä ilman sitä olisi koko hanke luultavasti jäänyt kesken viimeistään profeettakirjojen aikaan (kun samalla on kevät ja kesä saanut). Blogimerkinnöistäni varmaan paistaa läpi ajoittainen kyllästyminen koko projektiin. Myönnän, etten profeettakirjoja lukiessani jaksanut enää juuri ylläpitää löytöretkeilijän innostusta, kuten vielä Mooseksen kirjoissa, joissa kyllä niissäkin oli omat uuvuttavan tylsät jaksonsa.

Kristinuskoa ajatellen Vanha Testamentti on tietysti pelkkä pohjustus paljon tärkeämmälle Uudelle Testamentille, mutta juutalaisuuden pyhän kirjan Tanakin olen tässä nyt periaatteessa lukenut kokonaan. Tosin ymmärtääkseni juutalaisuudessa on keskeinen merkitys myös Talmudilla ja muulla Tanakia kommentoivalla kirjallisuudella. Juutalaisuus on ainakin minun kliseisissä mielikuvissani ”filosofinen” uskonto, johon kuuluu olennaisesti oman uskon epäily ja kyseenalaistaminen. Vanha Testamentti / Tanak ei kyllä sinänsä kannusta tällaiseen kyseenalaistamiseen, koska sen kirjasta kirjaan toistuva viesti on niin yksiselitteisesti kehotus absoluuttiseen kuuliaisuuteen Jahvea kohtaan.

Pakko palata vielä Räisäseen tässä yhteydessä: Rosoisessa Raamatussa hän kirjoittaa kolmen suuren monoteistisen uskonnon suhteista omiin pyhiin kirjoihinsa. Räisäsen mukaan sekä juutalaisuuden että kristinuskon historiassa voidaan tällä perusteella erottaa varhainen, klassinen ja moderni vaihe. ”Sen sijaan islamin suhde Koraaniin on säilynyt siinä määrin yhtenäisenä, ettei jaottelu kausiin tässä tunnu tarpeelliselta”, Räisänen kirjoittaa. En voi olla ajattelematta: johtuuko islamilaisen maailman takapajuisuus siitä, että islamin suhde Koraaniin ei ole läpikäynyt vastaavaa kehitysprosessia? Kysyn, en vastaa.

No mutta, entä oma postmoderni näkemykseni Vanhasta Testamentista? Yksi minut yllättänyt seikka oli se, miten suuri osa Vanhasta Testamentista on historiallista tai historialliseksi miellettyä narratiivia Israelin kansan vaiheista. Toinen – ja paljon kutkuttavampi – yllättys oli se, miten VT:n sivuilla tulee vastaan muutamia viitteitä juutalaisuuden kehityksestä polyteismista tai monolatriasta kohti monoteismia. Linkitin jo aiemmin ja linkitän taas tähän aihetta koskevaan artikkeliin, koska se – toisin kuin tämä blogi – sisältää asiantuntevan selvityksen tästä aiheesta.

 

Koska en näköjään osaa esittää mitään fiksua kokoavaa synteesiä, listattakoon tässä Vanhan Testamentin ”best of” täysin henkilökohtaisten mieltymysten perusteella valittuna:

* Ensimmäinen Mooseksen kirja: sisältää niin huomattavan määrän sitä perusmytologiaa, joka puhuttelee ja kiehtoo ihan riippumatta siitä, mikä on oma suhde uskontoihin yleensä ja kristinuskoon tai juutalaisuuteen erityisesti. Blogin alkuvaiheessa pyrin tekemään turhankin tiiviitä merkintöjä; erityisesti tämän kohdalla olisi ollut aihetta kirjoittaa pidemmältikin.

* Ns. viisauskirjat (Jobin kirja, Psalmit, Sananlaskut, Saarnaaja, Korkea veisu): niiden sivuilla on, edelleen riippumatta suhteesta uskontoon, sellaisia puhuttelevia lauseita, jota hyvästä kirjallisuudesta kai aina jollain tasolla hakee, vaikka ensisijaisena kriteerinä olisikin viihdyttävyys tai jokin muu. Korkea veisu (eli nykykäännöksen mukaan Laulujen laulu) tuo koko Raamatun kaanoniin kipeästi kaivattua elämänmyönteisyyttä eroottisen rakkauden ylistyksellään.

* Joonan kirja: profeettakirjat olivat suurimmaksi osaksi puuduttavia ja samaa virttä toistavia valitusvirsiä, mutta Joonan kirja poikkeaa niistä erikoisella ja hauskalla tavalla (ks. aiempi merkintäni Joonaa koskien).

 

Noh. Nyt on korkea aika pistää blogi kesätauolle, viettää kuukausi tai pari lukien kaikkea muuta kuin Raamattua – ja olla lukematta yhtään mitään. Lupaan palata syksyllä asiaan Jeesuksen ja kumppaneiden merkeissä.