Hoosea, Joel, Aamos ja Obadja

Alan olla Vanhan Testamentin osalta jo loppukirivaiheessa. Jäljellä ovat enää "pienet profeetat", eli 12 lyhyttä profeettakirjaa. Juutalaisessa Tanakissa ne on koottu yhdeksi kirjaksi, mutta kristillisessä Raamatussa kukin on siis oma kirjansa. Ikuisena keskitien kulkijana niputan näitä nyt merkinnöiksi oman pääni mukaan.

Hoosean kirjassa on jälleen hyvin vahvasti esillä portto-vertaus (Israel on petollinen vaimo, joka harjoittaa haureutta kääntyessään muiden jumalien puoleen). Kun vertauskuvaa käytetään näin ahkerasti, Raamattu rinnastuu väkisinkin kertomakirjallisuuden historiassa usein käytettyyn teemaan: vanhan aviomiehen nuori vaimo karkaa rakastajan syliin. Esimerkiksi Lady Chatterleyn rakastajassa leidin petollisuudelle on selvä syy: oma aviomies on impotentti.

Tästä loikka Aamoksen kirjaan ja sen neljänteen lukuun, jossa kuvataan Israelin paatumusta tähän tapaan:

Minä rankaisin teitä nokitähkillä ja viljanruosteella; teidän monet puutarhanne, viinimäkenne, viikunapuunne ja öljypuunne söi kalvajasirkka. Mutta te ette kääntyneet minun tyköni, sanoo Herra. Minä lähetin teihin ruton niinkuin Egyptiin; minä tapoin miekalla teidän nuoret miehenne, ja teidän ratsunne otettiin saaliiksi; ja minä annoin löyhkän teidän leireistänne nousta teidän sieramiinne. Mutta te ette kääntyneet minun tyköni, sanoo Herra. Minä panin toimeen hävityksen teidän seassanne, niinkuin Jumala hävitti Sodoman ja Gomorran, ja te olitte kuin tulesta temmattu kekäle. Mutta te ette kääntyneet minun tyköni, sanoo Herra. (Aam. 4:9-11)

Joku kohta tässä Jahven logiikassa tuntuu kaltaiseni nykyihmisen mielestä ontuvan. Herra on kärmeissään siitä, että vaikka Hän kuinka kansaansa rankaisee, nämä eivät käänny hänen puoleensa. Johtopäätös: rankaistaanpa niitä vielä vähän lisää! Olisi siinä saattanut hurskaammallekin israelilaiselle tulla mieleen, että saattaisi olla armollisempaa kuulua johonkin vähän vähemmän valittuun kansaan.

Obadjan kirjasta mainittakoon, että se on Vanhan Testamentin lyhyin kirja, 21 jaetta kokonaisuudessaan. Niissä tylytetään vaihteeksi Edomin maata. Edomilaisten kerrotaan polveutuvan Jaakobin veljestä Eesausta, eli ovat vähän niin kuin israelilaisten etäisiä serkkuja, mutta eivät kuitenkaan yllä valittu kansa -statukseen.

Danielin kirja

Ollaan edelleen Babylonian pakkosiirtolaisuudessa. Daniel tulkitsee kuningas Nebukadnessarin unia ja saa siitä hyvästä tärkeän aseman kuninkaan hovissa. Kuningas vaihtuu ensin Belsassariin ja sitten Persian Dareiokseen, mutta Danielin asema pysyy ja vahvistuu. Välillä häntä vastaan vehkeillään ja hänet heitetään leijonien luolaan, mutta Herra pitää leijonien kidat kiinni aina siihen asti, kunnes Danielin vainoojat heitetään samaiseen luolaan

Danielin kirjan jälkipuolisko kuvaa Danielin apokalyptisia näkyjä. Jos oli Hesekielin kirjassa hieman avauksia tähän suuntaan, niin nyt trippaillaan ihan tosissaan. Malliksi pidempi lainaus seitsemännestä luvusta, jossa Daniel näkee neljä petoa:

Ja merestä nousi neljä suurta petoa, kukin erilainen kuin toinen. Ensimmäinen oli kuin leijona, mutta sillä oli kotkan siivet. Minun sitä katsellessani reväistiin siltä siivet, ja se nostettiin maasta pystyyn ja asetettiin kahdelle jalalle niinkuin ihminen, ja sille annettiin ihmisen sydän. Ja katso, oli toinen peto, joka oli karhun näköinen. Se nostettiin toiselle kyljellensä, ja sillä oli suussa kolme kylkiluuta, hammasten välissä; ja sille sanottiin näin: ”Nouse ja syö paljon lihaa”. Tämän jälkeen minä näin, ja katso, oli taas toinen peto, pantterin kaltainen, ja sen selässä oli neljä linnunsiipeä. Sillä pedolla oli neljä päätä, ja sille annettiin valta. Sen jälkeen minä näin yöllisessä näyssäni, ja katso, oli neljäs peto, kauhea, hirmuinen ja ylen väkevä; sillä oli suuret rautaiset hampaat, ja se söi ja murskasi ja tallasi tähteet jalkoihinsa. Se oli erilainen kuin kaikki edelliset pedot, ja sillä oli kymmenen sarvea. Minä tarkkasin sarvea, ja katso, eräs muu pieni sarvi puhkesi niiden välistä, ja kolme edellisistä sarvista reväistiin pois sen edestä. Ja katso, sillä sarvella oli silmät kuin ihmisen silmät, ja suu, joka herjaten puhui. (Dan. 7:3-8)

Viidennessä luvussa puolestaan on kuuluisa kummitusjuttumainen kohtaus, kun Belsassarin hovin juhliessa ilmestyy käsi – siis pelkkä käsi –, joka kirjoittaa seinään tekstin. Ei mikään ihme, että Daniel mainitsee pariin otteeseen pelkäävänsä itsekin näkyjään!

Danielin kirja on yksi niistä Vanhan Testamentin kirjoista, joita kristityt ovat lukeneet Jeesus-profetiana. Seitsemännessä luvussa puhutaan petojen jälkeen ”Ihmisen Pojan kaltaisesta” (uudessa käännöksessä ”eräs, näöltään kuin ihminen”), joka on selvästi tuleva Messias:

Minä näin yöllisessä näyssä, ja katso, taivaan pilvissä tuli Ihmisen Pojan kaltainen; ja hän saapui Vanhaikäisen tykö, ja hänet saatettiin tämän eteen. Ja hänelle annettiin valta, kunnia ja valtakunta, ja kaikki kansat, kansakunnat ja kielet palvelivat häntä. Hänen valtansa on iankaikkinen valta, joka ei lakkaa, ja hänen valtakuntansa on valtakunta, joka ei häviä. (Dan. 7:13-14)

Erikoinen uutuus on, että Danielin kirjassa mainitaan kaksi enkeliä nimeltä – eivätkä Gabriel ja Mikael tietenkään ole mitä tahansa enkeleitä, vaan arkkienkeleitä. Tosin Raamattu ei näköjään puhu arkkienkeleistä lainkaan, vaan enkeliruhtinaista (Danielin kirjassa) ja myöhemmin ylienkelistä (Uuden Testamentin Juudaksen kirjassa). Erityisen erikoista on vasta se, että tekstissä mainitaan myös Persian ja Jaavanin (Kreikan) enkeliruhtinaat. Heidän nimiään ei kerrota, mutta ”ihmisen kaltainen” kertoo taistelevansa Persian enkeliruhtinasta vastaan. Suuri teologinen kysymysmerkki: ovatko nämä muiden kansojen enkeliruhtinaat Jahven vai muiden jumalien enkeliruhtinaita?

Kirjan viimeisessä luvussa puhutaan lopun ajoista ja mainitaan hyvin tarkkoja aikoja:

Ja siitä ajasta, jolloin jokapäiväinen uhri poistetaan ja hävityksen kauhistus asetetaan, on oleva tuhat kaksisataa yhdeksänkymmentä päivää. Autuas se, joka odottaa ja saavuttaa tuhat kolmesataa kolmekymmentä viisi päivää. (Dan. 12: 11-12)

Kryptiset ennustukset yhdistettynä täsmällisiin ajanjaksoihin ovat taanneet Danielin kirjalle klassikkoaseman kaikenlaisten maailmanlopun profeettojen peruslähdeteoksena. Netistä voi halutessaan löytää varmasti läjittäin tätä tavaraa. Mainitsen tässä vain vanhan suosikkini, maailmanloppua jo 1980-luvulta asti ennustelleen Lappeenrannan ennaltatietäjä Harri Veijosen, joka esittelee vuodesta toiseen kotisivuillaan erilaisia tulkintoja näistä luvuista. (Ja sotkee keitokseen vielä Gorbatšovin, Eveliina Lappalaisen surman ja Uwe Hohnin keihäänheittotulokset. Muun muassa.)

Niin, ja onhan nyt näyttänyt jonkinasteista nettisäpinää aiheuttaneen amerikkalaisen radiopastorin laskelma siitä, että maailmanlopun alkusoittona toimiva uskovien ylösotto eli ”tempaus” tapahtuisi huomenna lauantaina, parhaaseen saunomisaikaan. Itselläni on kyllä ainakin muuta menoa jo suunniteltuna.

Hesekielin kirja

Samaa, luvalla sanoen aika jankuttavaa saarnaa tässäkin toistetaan: Israel on tehnyt syntiä – Herra rankaisee Israelia hajottamalla sen vieraiden kansojen keskuuteen – Herra ei kuitenkaan hylkää Israelia vaan kokoaa sen jälleen yhteen ja tekee uuden liiton.

Hesekiel myös varoittaa vääristä profeetoista (tai valheprofeetoista, kuten vanha käännös asian ilmaisee).

Mitä he ovat nähneet, on petosta, ja heidän ennustelunsa on valhetta, kun he sanovat: 'Näin sanoo Herra', vaikka Herra ei ole heitä lähettänyt; ja he muka odottavat, että hän toteuttaisi heidän sanansa. Ettekö ole petollisia näkyjä nähneet ja valhe-ennusteluja puhuneet, kun olette sanoneet: 'Näin sanoo Herra', vaikka minä en ole puhunut? (Hes. 13:6-7)

Siitä herääkin mielenkiintoinen kysymys, johon kirja ei tarjoa vastausta: miten erottaa väärät profeetat niistä, jotka todella saarnaavat Jumalan sanaa? Hesekiel itse viljelee ahkerasti juuri tätä samaa ”Näin sanoo Herra” -ilmaisua.

Aiemmin mainitsemani kansan ja kaupungin personointi on vahvasti läsnä Hesekielin kirjassa. Jerusalem kuvataan porttona, joka ”vuodattaa haureuttaan” jokaiselle ohikulkijalle ja niin tekemällä rikkoo Herran kanssa solmimansa liiton.

Sinä harjoitit haureutta naapuriesi, Egyptin suurijäsenisten poikain, kanssa ja yhä lisäsit haureuttasi ja niin vihoitit minut. Ja katso, minä ojensin käteni sinua vastaan ja vähensin sinun määräosasi ja jätin sinut vihollistesi, filistealaisten tyttärien, raivon valtaan, jotka häpesivät sinun iljettävää vaellustasi. Sitten sinä harjoitit haureutta Assurin poikain kanssa, koska et voinut saada kyllääsi; ja vaikka harjoitit haureutta heidän kanssansa, et sittenkään kyllääsi saanut. Sitten sinä yhä enensit haureuttasi kauppiasten maahan päin, Kaldeaan, mutta et siitäkään saanut kyllääsi. (Hes. 16:26-29)

Tämän lähes pakkomielteisen huoruus-metaforan myötä Jumala puolestaan näyttäytyy mustasukkaisena ja väkivaltaisenakin aviomiehenä:

Niin minä tyydytän vihani sinussa, niin että minun kiivauteni sinusta väistyy, ja minä tyynnyn enkä enää ole vihastunut. (Hes. 16:42)

Minulle mielenkiintoisinta Hesekielin kirjassa olivat villit psykedeeliset näyt. Mitä lienee sieniä kasvanut Kebar-joen varrella. Heti ensimmäisessä luvussa on tällaista trippailua:

Ja minä näin, ja katso: myrskytuuli tuli pohjoisesta, suuri pilvi ja leimahteleva tuli, ja pilveä ympäröitsi hohde, ja tulen keskeltä näkyi ikäänkuin hehkuvaa malmia, keskeltä tulta. Ja sen keskeltä näkyivät neljän olennon hahmot. Ja näöltänsä ne olivat tällaiset: niillä oli ihmisen hahmo. Ja niillä oli neljät kasvot kullakin ja neljä siipeä kullakin. Ja säärivarret niillä oli suorat ja jalkaterät kuin vasikansorkat, ja ne välkkyivät kuin kiiltävä vaski. Ja siipiensä alla niillä oli, neljällä eri puolellansa, ihmiskädet. Kasvot ja siivet niillä neljällä olivat näin: Niiden siivet koskettivat toisiansa. Kulkiessaan ne eivät kääntyneet: ne kulkivat kukin suoraan eteenpäin. Ja niiden kasvot olivat ihmiskasvojen kaltaiset; mutta oikealla puolen oli niillä neljällä leijonankasvot, vasemmalla puolen oli niillä neljällä häränkasvot, myös oli niillä neljällä kotkankasvot. (Hes. 1:4-10)

Selailemieni nettilähteiden (mm. jewishencyclopedia.com) mukaan vanhassa juutalaisuudessa oli perinne, jonka mukaan kukaan ei saanut julkisesti lukea tai tulkita Hesekielin kirjan ensimmäistä lukua, koska siinä kuvataan Herran valtaistuinta. Samalla sivustolla kerrotaan myös, että Hesekielin kirja oli vähällä tulla luokitelluksi apokryfiseksi (eli siivotuksi pois siitä kaanonista, joka muodosti juutalaisen Tanakin), koska se eräissä rituaalikysymyksissä on ristiriidassa Mooseksen kirjojen määräysten kanssa. Ilmeisen vaarallista luettavaa!

Valitusvirret

Nyt olivat siis vuorossa varsinaiset valitusvirret. Jerusalem on jo hävitetty ja kansa viety Babyloniin, joten enää ei pelotella synnin seurauksista vaan voivotellaan jo tapahtunutta. Lopuksi vähän anellaan armoa, huomattavan epävarmaan sävyyn. Usko Jahveen on koetuksella:

Miksi unhotat meidät ainiaaksi, hylkäät meidät ikipäiviksi? Palauta meidät, Herra, tykösi, niin me palajamme; uudista meidän päivämme muinaiselleen. Vai oletko meidät peräti hyljännyt, vihastunut meihin ylenmäärin? (Valit. 5:20-22)

Vähän välityöltähän tämä lyhykäinen kirja vaikuttaa massiivisten profeettajytkyjen välissä (seuraavana vuorossa Hesekiel, sekin näköjään uuvuttavan pitkä). Kiintoisin Valitusvirsiin liittyvä seikka ei käy ilmi itse tekstistä, ei ainakaan käännöksestä, mutta jos osaisi hepreaa niin kenties sitten: neljä viidestä luvusta (virrestä) on nimittäin alkukielellä akrostisia, eli niissä on kussakin 22 jaetta, ja jokainen jae alkaa eri kirjaimella, aakkosjärjestyksessä heprealaisten aakkosten mukaan. Kirjallista kikkailua, sano.

Toinen hauska Wikipediasta löytynyt tiedonmuru on, että eräiden tutkijoiden mukaan Valitusvirret kuuluvat ”mesopotamialaiseen kaupunkivalitusten genreen”. Tämän genren edustajia tunnetaan viisi kappaletta, ja ne ovat siis surulauluja, joiden aiheena ovat tuhoutuneet kaupungit. Näin ollen muinaisesta Mesopotamiasta kulkee Raamatun kautta kaari esimerkiksi sellaiseen moderniin kaupunkivalitusgenren edustajaan kuin on puolalaisen kuolonmetalliyhtye Anal Stenchin kappale Chernobyl Hydrogen Bomb.

Jeremian kirja

Nyt tuli selväksi, mistä sana ”jeremiadi” on peräisin. Raamatusta tietenkin, mistäpä muualta. Näin lukuhankkeeni alkuperäinen itsesivistyksellinen tarkoitus tulee vaivihkaa täytetyksi.

Jeremian kirja on totisesti yksi pahuksen pitkä ruikutus ja valitusvirsi (nämä merkitykset Suomen kielen perussanakirja antaa jeremiadille). Kansa on uskoton ja kääntynyt pois Herran puolesta, niinpä Herra tulee rankaisemaan kansaa ankarimman mukaan, mutta lupaa samalla vielä nostaa valitun kansansa uuteen kunniaan (kunhan on ensin kurittanut sitä). Sanoma on jo hyvinkin tuttu, ja pitkässä Jeremian kirjassa sitä toistetaan yhä uudelleen ja uudelleen. Täytyy tunnustaa, että tätä lukiessa alkoi tulla jo sellaista turnausväsymystä vastaan, että ellen olisi blogin kautta sitoutunut lukuprojektiin, niin nyt olisi ollut jo melko suuri riski jättää se kesken.

Edellisen Jesajan kirjan kohdalla jäi kirjoittamatta julki se, että näiden profeettakirjojen myötä tapahtui ajallinen siirtymä taaksepäin; Jesaja ajoittui kaiketi Juudan ja Israelin veljessotien aikaan, Jeremian kirja taas aikaan juuri ennen Juudan häviötä ja pakkosiirtolaisuutta. Näin siis tekstin sisäisen logiikan mukaan, toinen kysymys on tietysti se, missä määrin teksti on koottu myöhempinä vuosisatoina.

Mielenkiintoista on, miten Babylonian herruuteen joutuminen esitetään nyt Jumalan nimenomaisena tahtona, eikä siis vain sen seurauksena, että Juuda olisi uskottomuutensa vuoksi menettänyt Jumalan suojeluksen. Tämän tulkintani perustan esimerkiksi näihin Jumalan Jeremialle puhumiin sanoihin:

Minä olen tehnyt maan sekä ihmiset ja eläimet, jotka maan päällä ovat, suurella voimallani ja ojennetulla käsivarrellani, ja minä annan sen, kenelle hyväksi näen. Ja nyt minä annan kaikki nämä maat Nebukadnessarin, Baabelin kuninkaan, palvelijani, käsiin, ja myöskin metsän eläimet minä annan hänelle, palvelemaan häntä. (Jer. 27:5-6)

Toisaalta kyse ei ole pelkästään valitun kansan rankaisemisesta: yhdessä jakeessa todetaan Herran käyvän oikeutta ”kaiken lihan kanssa” (Jer. 25:31), ja kirjan loppupuolella esitetään ennustuksia useita eri kansoja odottavasta sotilaallisesta tappiosta – mukaanlukien Babylon, jota Herra siis ensin käyttää Israeliin kohdistamansa rankaisun välikappaleena, mutta joka saa vuorostaan kärsiä, kun on aika antaa Israelille anteeksi. Tutkimattomia ovat Herran tiet.

Yksi Jeremian kirjassa erityisen voimakkaasti esiin noussut piirre – jota kyllä jo aiemmissakin kirjoissa on – on Raamatun kielelle tyypillinen ilmiö personoida Israel, Juuda ja Jerusalem. Tähän tapaan:

Ja minä näin, että, vaikka minä olin lähettänyt pois tuon luopiovaimon, Israelin, juuri sen tähden, että hän oli tehnyt aviorikoksen, ja olin antanut hänelle erokirjan, ei kuitenkaan uskoton Juuda, hänen sisarensa, peljännyt, vaan meni ja harjoitti haureutta hänkin. (Jer. 3:8)

Kysehän on siitä vanhalle juutalaisudelle ilmeisen perustavasta käsityksestä, että kansakunta tai kaupunki on yhtenäinen entiteetti, jolloin myös kansan synnit samoin kuin niistä seuraava rangaistus ovat yhteisiä. Tämän blogin ulkopuolelle menevä kysymys on, missä määrin tällainen ajattelu on läsnä modernissa juutalaisessa oppineisuudessa – ovatko jotkut juutalaiset teologit esimerkiksi menneet niin pitkälle, että ovat nähneet holokaustin oikeutettuna rangaistuksena kansan synneistä?