Ensimmäinen ja toinen Pietarin kirje

Tämä on jo tuttua: kristillinen perimätieto pitää näitä kirjeitä itsensä apostoli Pietarin kirjoittamina, mutta tekstikriittinen tutkimus on langettanut pitkän epäilyksen varjon tämän näkemyksen ylle. Toinen kirje oli kiistelty jo antiikin aikana, kauan ennen modernia kriittistä teologiaa, eikä sen ottaminen Uuden Testamentin kaanoniin ollut mitenkään kirkossa kuulutettua, jos ilmaisu sallitaan.

Ensimmäisen Pietarin kirjeen kirjoittaja kehottaa kristittyjä kärsivällisyyteen ja painottaa, että palkinto odottaa edessäpäin, kunhan nämä vain jaksavat läpi koettelemusten. Paavalin tavoin kirjoittaja kehottaa kuuliaisuuteen ja alamaisuuteen suhteessa esivaltaan – tosin kyse voi tietysti olla itsesensuuristakin, jos vainot ovat raivonneet kirjoitusajankohtana.

Kirjeissä on muutama mielenkiintoinen katkelma, joissa viitataan näkyvän todellisuuden ulkopuolisiin maailmoihin. Toisessa kirjeessä mainitaan, ettei Jumala säästänyt ”enkeleitä, jotka syntiä tekivät, vaan syöksi heidät syvyyteen, pimeyden kuiluihin, ja hylkäsi heidät tuomiota varten säilytettäviksi” (2 Piet. 2:4). Tässä siis on Raamatun kaanoniin mahtunut viittaus käsitykseen langenneista enkeleistä.

Mikä merkittävämpää, Jeesuksen kerrotaan käyneen poismenonsa jälkeen saarnaamassa ”vankeudessa oleville hengille” (1. Piet. 3:19) eli niille aiemmin eläneille ihmisille, joilla ei ollut mahdollisuus eläessään kuulla pelastussanomaa. Asiaa korostetaan vielä hetkeä myöhemmin:

Mutta heidän on tehtävä tili hänelle, joka on valmis tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Sillä sitä varten kuolleillekin on julistettu evankeliumi, että he tosin olisivat tuomitut lihassa niinkuin ihmiset, mutta että heillä hengessä olisi elämä, niinkuin Jumala elää. (1. Piet. 4:5–6)

Näin siis ratkaistiin moraalisesti ongelmallinen dilemma: joutuisivatko ennen Jeesusta eläneet ihmiset kadotukseen? Kristinuskon syntymästä ja perusdogmien vahvistamisesta on siis päästy jo niin pitkälle, että ryhdytään opillisten ongelmakohtien paikkailuun.

Tätä paikkailua edustaa mitä suurimmassa määrin myös sekä Pietarin että Paavalin kirjeissä esiintyvä kehotus olla kyselemättä tuomiopäivän ajankohdan perään. Alkukristilliset seurakunnat tunnetusti odottivat Jeesuksen toista tulemista suunnilleen henkeään pidätellen, ja kun Jeesusta ei kuulunut, piti kristinuskon nokkamiesten pyrkiä rauhoittelemaan odotuksen kiihkeyttä, jottei pettymys johtaisi uskosta luopumiseen. Toisessa Pietarin kirjeessä vakuutetaan, että Herran tulemus on varma, mutta sen viipymistä selitellään kryptisellä lauseella Jumalan käyttämän kalenterin poikkeuksellisesta luonteesta:

Mutta tämä yksi älköön olko teiltä, rakkaani, salassa, että ”yksi päivä on Herran edessä niinkuin tuhat vuotta ja tuhat vuotta niinkuin yksi päivä”. Ei Herra viivytä lupauksensa täyttämistä, niinkuin muutamat pitävät sitä viivyttelemisenä, vaan hän on pitkämielinen teitä kohtaan, sillä hän ei tahdo, että kukaan hukkuu, vaan että kaikki tulevat parannukseen. (2. Piet. 3:8–9)

Vielä yhdenlaisen osoituksen uskon premissien muokkautumisesta antaa myös Pietarin esityksessä vilahtava perkele/Saatana (vanhan/uuden käännöksen mukaan). Jos hän/se oli vielä Vanhan Testamentin Jobin kirjassa kujeileva kuljeskelija, niin Pietariin tultaessa uskovien saatanakuvassa on tapahtunut tiettyä kehitystä (tai taantumaa, miten sen nyt ottaa): nyt perkele vain ”käy ympäri niinkuin kiljuva jalopeura, etsien, kenen hän saisi niellä” (1. Piet. 5:8). Mefistomaisesta veijarista on tullut terminaattori, Vastustajasta Tuhoaja – toisin sanoen Saatanaa on ryhdytty riisuman persoonallisuudesta ja vivahteista ja pukemaan absoluuttisen pahuuden kaapuun.