Kertaus on opintojen äiti. Viides Mooseksen kirja, Deuteronomium, on suurelta osin jo aiemmin kerrotun toistoa, lainkohtien ja niiden sitovuuden teroittamista.
Edelleenkin minua kiinnostavat eniten ne jakeet, jotka tuovat jotain uutta siihen mielikuvaan, mikä minulla on tähän asti Raamatusta ja kristinuskosta ollut. Tässä kirjassa sellainen oli neljännen luvun seitsemäs jae:
Sillä onko toista suurta kansaa, jonka jumalat ovat sitä niin lähellä, kuin Herra, meidän Jumalamme, on lähellä meitä, niin usein kuin me häntä rukoilemme?
Tämähän puhuu ilmiselvästi jälleen monijumalaisesta maailmankuvasta. On useita kansoja ja niillä useita jumalia, ja käynnissä on kansainvälinen kilpailu siitä, kenen jumala onkaan mahtavin.
Raamatun alkupuolen päähenkilö Mooses näyttäytyy lopulta varsin traagisena hahmona: hän on johtanut kansaansa 40 vuotta läpi erämaan, lepyttänyt kerta toisensa jälkeen kiivaan Jumalan – ja nyt, kun erämaavaellus on vihdoin päättymässä, Jumala toteaa Moosekselle, että tämän on kuoltava. 120-vuotias profeetta saa vielä nousta vuorelle, josta Jumala näyttää hänelle luvatun maan, ”mutta sinne sinä et mene”. Mooses saakin sitten osakseen eräänlaiset valtiolliset hautajaiset, sillä Jumala itse hautaa Mooseksen. (5 Moos. 34: 6)
Huvittaisipa tähän vaiheeseen luku-urakkaa päästyäni nähdä Cecil B. DeMillen järkälemäinen Kymmenen käskyä, jossa Charlton Heston patsasteli Mooseksena. YouTubesta löytyi elokuvan traileri:
DeMillen eepos on näkemättä, mutta sen sijaan minulla on hyvin hämäriä muistikuvia Mel Brooksin Mielettömästä maailmanhistoriasta, jonka olen ilmeisesti nähnyt joskus varhaislapsuudessani. Se sisältää mm. tämän selityksen siitä, miksi Mooses toi kansalle vain kymmenen käskyä:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti