Korkea Veisu / Laulujen laulu

No niin,nyt päästiin tähän isojen poikien lukemistoon. Korkea Veisu tai eksaktimman nykykäännöksen mukaan Laulujen laulu on se kirja, joka vedetään esiin, kun halutaan osoittaa ettei Raamattu suinkaan ole seksuaalikielteinen teos. Lyhyessä kirjassa nainen ja mies, morsian ja ylkä, julistavat vuorotellen rakkauttaan toisiaan kohtaan. Tunteiden vuodatus saa melko tabermannilaisia sävyjä, kun osapuolet ottavat käyttöön mitä mielikuvituksellisimmat mielikuvat kuvatakseen toistensa fyysistä puoleensavetävyyttä:

Sinun povesi on ympyriäinen malja, josta sekoviini älköön puuttuko; sinun uumasi on nisukeko, liljojen ympäröimä. Sinun rintasi ovat kuin kaksi nuorta peuraa, kuin gasellin kaksoiset. Sinun kaulasi on kuin norsunluinen torni. Sinun silmäsi kuin Hesbonin lammikot Bat-Rabbimin portin luona; sinun nenäsi on kuin Libanonin torni, joka katsoo Damaskoon päin. (Laul. l. 7:2-4)

Hänen käsivartensa ovat kultatangot, krysoliittejä täynnä. Hänen lantionsa on norsunluinen taideteos, safiireilla peitetty. Hänen jalkansa ovat marmoripatsaat aitokultaisten jalustain nojassa. Hän on näöltänsä kuin Libanon, uhkea kuin setripuut. Hänen suunsa on sula makeus, hän on pelkkää suloisuutta. Sellainen on minun rakkaani, sellainen on ystäväni, te Jerusalemin tyttäret. (Laul. l. 5:14-16)

Kirjan luonteesta johtuen sitä on vuosisatojen saatossa pyritty usein selittämään vertauskuvallisesti: fyysisen rakkauden kuvauksessa olisikin kyse Jumalan ja hänen valitun kansansa tai vaihtoehtoisesti Kristuksen ja hänen seurakuntansa suhteesta. Täältä voi lukea, miten esimerkiksi Martti Luther pyrki juurta jaksaen tulkitsemaan Laulujen laulun sisällön hengelliseksi: kun mies ylistää naisensa silmiä ja huulia, kyse onkin Lutherin mukaan siitä, että Jumala antaa tunnustuksensa papistolle ja sen opetuksille.

Tämän blogin kommenteissa viitattiin aiemmin tulkintojeni kirjaimellisuuteen. Mutta täytyy sanoa, että tässä jos missä haluan pitäytyä kirjaimellisessa tulkinnassa. On mielestäni tämän hienon rakkausrunoelman vesittämistä ryhtyä lukemaan sitä Lutherin tavoin vertauskuvallisesti, tyystin riisuttuna kaikesta erotiikasta. Onni, että Laulujen laulu on aikoinaan hyväksytty osaksi juutalaisten Tanakia ja sitä myöten kristittyjen Raamattua – kaiken sotimisen ja tuomitsevuuden vastapainoksi on mukana sentään rahtunen rakkauttakin.

Laulujen laulua ovat käyttäneet musiikin lähteenä monet artistit Kate Bushista Popol Vuhiin; englanninkielisessä Wikipediassa on aika vaikuttava lista. Siinä mainittujen rinnalle ja ohi tekee mieleni nostaa Nick Cave, jonka tekemisiin en kumma kyllä ole tässä blogissa vielä kertaakaan viitannut, vaikka hänhän on raamatullinen viisuniekka jos kuka. Ei Cave Laulujen laulua ole missään biisissään suoraan lainannut, mutta hienossa luennossaan The Secret Life of The Love Song hän kertoo vaikuttuneensa Raamatun kirjoista eniten juuri Laulujen laulusta sekä Psalmeista.

Caven teesin mukaan ”aidon rakkauslaulun on oltava täynnä surun kuiskauksia ja murheen kaikuja”, ja Laulujen laulun Cave sanoo olevan kenties suurin koskaan kirjoitettu rakkauslaulu. Sisältääkö se sitten kipua ja surua? Kyllä, ainakin viidennen luvun alkujaksossa, jossa mies tulee keskellä yötä kolkuttamaan naisensa ovelle. Neito aprikoi hetken, mutta kun hän avaa oven, hänen rakkaansa on mennyt. Nainen etsii rakastaan kaupungilta, vartijat pahoinpitelevät hänet, eikä miestä vain löydy. Nainen parkuu olevansa rakkaudesta sairas.

Ajauduin jo vähän kauas aiheesta, mutta toisaalta mikä tahansa tekosyy on hyvä syy linkittää tähän Nick Caven mestariteokseen, jossa myös kolkutellaan ovelle, avataan ovi ja varoitetaan, että on paljon pahempi kohtalo olla Rakkauden rakastaja kuin Rakkauden halveksima rakastaja.