Jaakobin kirje

Jaakobin kirje alkaa tervehdyksellä ”kahdelletoista hajalla asuvalle sukukunnalle” (1:1), mikä antaa ymmärtää, että ainakin kirjoittajan käsitteistössä uusi kristinusko oli vielä hyvin tiiviisti kytköksissä juutalaisuuteen, tai kenties hän ei nähnyt sitä niinkään uutena uskontona kuin uudistuneena juutalaisuutena.

Mutta kukas tämä Jaakob sitten oli? Kuten monien Uuden Testamentin kirjeiden kohdalla, ei Jaakobin kirjeenkään kohdalla kirjoittajasta ole varmaa tietoa. Yhtenä vaihtoehtona muiden joukossa on näkemys, että sen olisi kirjoittanut Jeesuksen veli Jaakob. Siinäpä mies, jolla on ollut sukulaisuussuhteessaan taakka kannettavanaan! Onhan Chris ”Mickin veli” Jaggerkin tehnyt musiikkia, vaan kuka sitä on kuullut?

Oli Jaakobin kirje sitten kenen tahansa kirjoittama, se tuo ihan mukavaa dissonanssia Uuden Testamentin opetuksiin. Kirjoittaja kun ottaa asiakseen erään Paavalin keskeisen teesin torjumisen: Paavali korosti kamppaillessaan Mooseksen lakia vastaan, että ihminen tulee vanhurskaaksi yksin uskosta, mutta Jaakobin kirjeessä painotetaan, että usko ilman tekoja ei riitä. Mukana on myös vahva sosiaalieettinen painotus.

Mitä hyötyä, veljeni, siitä on, jos joku sanoo itsellään olevan uskon, mutta hänellä ei ole tekoja? Ei kaiketi usko voi häntä pelastaa? Jos veli tai sisar on alaston ja jokapäiväistä ravintoa vailla ja joku teistä sanoo heille: "Menkää rauhassa, lämmitelkää ja ravitkaa itsenne", mutta ette anna heille ruumiin tarpeita, niin mitä hyötyä siitä on? Samoin uskokin, jos sillä ei ole tekoja, on itsessään kuollut. (Jaak. 2:14–17)

Sikäli kuin oman aikamme kristinuskosta mitään ymmärrän, protestanttinen uskonpuhdistus torjui Jaakobin näkemyksen, ja niinpä meillä kilpailukykyisessä ja vähävelkaisessa Pohjois-Euroopassa vallitsevana on paavalilainen ”yksin uskosta” -dogmi. Sillä halutaan korostaa Jumalan suuruutta ja ihmisen maailmallisen räpistelyn merkityksettömyyttä. Onpa Jaakobin sanoja pidetty kirkkohistorian joissain vaiheissa harhaoppisinakin, ja itse Luther-Mara oli ilmeisesti sitä mieltä, ettei Jaakobin kirjan pitäisi olla osa Uuden Testamentin kaanonia.

Jaakobin oppi kuitenkin puhuttelee maallistunutta oikeudentajuani enemmän kuin Paavalin doktriini. Ei niinkään sen vuoksi, että ajattelisin ”hyvien ihmisten” ansaitsevan taivaallisen palkinnon, vaan enemmän siksi, että soisin mielelläni kaiken maailman salametsästäjien, ihmiskauppiaiden ja investointipankkiirien käristyvän hitaasti helvetin hiljaisella tulella. Ja allekirjoitan kyllä sen ajatuksen, että ihmisen usko (tai mikä tahansa aate) on kovin ohutta ja onttoa, ellei se vaikuta hänen tekoihinsa ja tekemättä jättämisiinsä.

Mutta olkaa sanan tekijöitä, eikä vain sen kuulijoita, pettäen itsenne. (Jaak. 1:22)

Kirje hebrealaisille

Dogmaatikko Paavalille sanoimme edellisten kirjeiden myötä hyvästit, mutta Uuden Testamentin kaanoniin on kelpuutettu vielä nippu muiden kirjoittajien kirjeitä.

Heprealaiskirjeen keskeinen agenda on Pojan (siis Jeesuksen) suuruuden korostaminen. Jeesusta muun muassa vertaillaan Moosekseen ja todetaan, että Jeesus on näistä kahdesta paljon kovempi jätkä – tai jos pitäydytään raamatullisemmassa ilmaisussa, Mooses on kuin huone, Jeesus huoneen rakentaja, ja heidän osakseen tuleva kirkkaus sen mukainen.

Kirjoittaja hakee muutenkin sanomalleen selkänojaa viittaamalla runsaasti Vanhan Testamentin kirjoituksiin, mikä johtuu kai siitä, että kirje on osoitettu nimenomaan ”hebrealaisille”, eli juutalaisuudesta kääntyneille kristityille. Jeesuksen sanotaan olevan ”ylimmäinen pappi Melkisedekin järjestyksen mukaan”. (Enää pitäisi muistaa, kuka oli Melkisedek. No se oli Aabrahamin siunannut pappi ensimmäisestä Mooseksen kirjasta.) Jeesuksen merkitystä perustellaan varsin pitkästi juuri tämän aabrahaminaikaisen Melkisedekin kautta, mikä tuntuu erikoiselta nykykristillisestä viitekehyksestä käsin. Mutta ehkä tässä on mukana kirjoittamisajankohdan gnostilaisia vivahteita, sillä ilmeisesti eräissä gnostilaisissa teksteissä Jeesuksen ja Melkisedekin välille vedetään suoraan yhtäläisyysmerkki.

Taas tullaan siihen, että eräät mielenkiintoisimmat juonteet liittyvät alkukristillisyyden niihin piirteisiin, joita ei koskaan hyväksytty osaksi virallista oppia. Vaikken ole perehtynyt aiheesta tehtyihin tutkimuksiin, niin jo Raamatunkin perusteella käy ilmeiseksi, että alkukristillisyys oli eräänlainen vellova keitos, jonka tarkasta reseptistä pääkokit kävivät koviakin väittelyitä. Yhtenä lisätekijänä oli tietysti tuonaikaisessa maailmassa vaikuttanut hellenistinen kulttuuriperintö. Parissa heprealaiskirjeen katkelmassa olen näkevinäni platonismin vaikutusta, vaikka sitten vain siinä, miten jokin epätäydellinen esitetään jonkin täydellisen varjona:

Jos hän [ylimmäinen pappi eli Jeesus] siis olisi maan päällä, ei hän olisikaan pappi, koska jo ovat olemassa ne, jotka lain mukaan esiinkantavat lahjoja, ja jotka palvelevat siinä, mikä on taivaallisten kuva ja varjo, niinkuin ilmoitettiin Moosekselle, kun hänen oli valmistettava maja. Sillä hänelle sanottiin: "Katso, että teet kaikki sen kaavan mukaan, joka sinulle vuorella näytettiin". (Hepr. 8:4–5)

Sillä koska laissa on vain tulevan hyvän varjo, ei itse asiain olemusta, ei se koskaan voi samoilla jokavuotisilla uhreilla, joita he alinomaa kantavat esiin, tehdä niiden tuojia täydellisiksi. (Hepr. 10:1)

Heprealaiskirje sisältää joitakin teologisesti erikoisia opinkappaleita. Esimerkiksi jakeessa 1:2 todetaan, että Jumala on luonut maailman Jeesuksen kautta. Toinen tylyydessään hieman hätkähdyttävä näkemys on, että uskostaan luopuneita on mahdoton enää auttaa:

Sillä mahdotonta on niitä, jotka kerran ovat valistetut ja taivaallista lahjaa maistaneet ja Pyhästä Hengestä osallisiksi tulleet ja maistaneet Jumalan hyvää sanaa ja tulevan maailmanajan voimia, ja sitten ovat luopuneet – taas uudistaa parannukseen, he kun jälleen itsellensä ristiinnaulitsevat Jumalan Pojan ja häntä julki häpäisevät. (Hepr. 6:4–6)

Katkelma on kiehtova siksikin, että siinä esitetään sittemmin varsin suosituksi noussut teesi: jos Jeesus palaisi maan päälle, hän kokisi saman kohtalon.

Kirjeet Timoteukselle, Tiitukselle ja Filemonille

Näiden neljän kirjeen myötä siirrytään Paavalin yksityiskirjeenvaihtoon. Mitään intiimiä tirkistelyä ei silti ole luvassa, sillä pitkälti samoja opinkappaleita Paavali näissäkin kirjeissä toistelee – sikäli kuin kirjeet nyt ovat Paavalin käsialaa, sillä näidenkin kirjoittajan henkilöydestä tutkijat ovat harrastaneet laajasti eksegeettistä kädenvääntöä.

Kaksi Timoteukselle osoitettua kirjettä samoin kuin kirje Tiitukselle ovat ns. paimenkirjeitä, eli niissä kirjoittaja ohjeistaa seurakuntien johtajia. Tulipa mieleeni paimennuksia lukiessani: missä vaiheessa kristinuskon historiaa keksittiin ajatus, että pappien tulisi elää selibaatissa? Paavali kun vaatii vain monogamiaa, ei suinkaan selibaattia – seurakunnan kaitsijan tulee olla ”yhden vaimon mies” (1. Tim. 3:2).

Muun ohessa Paavali esittelee jälleen naiskuvaansa, joka on suoraan sanoen aika pirun tylsä:

Oppikoon nainen hiljaisuudessa, kaikin puolin alistuvaisena; mutta minä en salli, että vaimo opettaa, enkä että hän vallitsee miestänsä, vaan eläköön hän hiljaisuudessa. (1. Tim. 2:11–12)

Kirjeissä myös mainitaan nimeltä oikean opin hyljänneitä yksilöitä: Hymeneus ja Aleksander (1. Tim. 1:20), Fygelus ja Hermogenes (2. Tim. 1:15) sekä Hymeneus ja Filetus (2. Tim. 2:17). Äijät lienevät olleet vaikutusvaltaisia harhaoppineita, kun heidät on katsottu aiheelliseksi nimetä.

Vain 25 jaetta pitkä kirje Filemonille on jälleen yksi Paavalin vankilassa kirjoittamista kirjeistä. Siinä silmäni saivat lukeakseen hätkähdyttävän kohdan: Paavali kirjoittaa, että hänestä on vankeudessa ollessaan tullut isä. Tarkempi lukeminen (ja oheisteoksiin turvautuminen) antoi kuitenkin ymmärtää Paavalin tarkoittavan henkistä ”isyyttä”: kyseessä on Filemonin orja, jonka Paavali on käännyttänyt kristityksi.

Toisessa kirjeessä Timoteukselle Paavali selvästi osaa odottaa maallisen vaelluksensa loppua. Perimätiedon mukaanhan Paavali mestattiin Roomassa keisari Neron valtakaudella 60-luvulla.

Sillä minut jo uhrataan, ja minun lähtöni aika on jo tullut. Minä olen hyvän kilvoituksen kilvoitellut, juoksun päättänyt, uskon säilyttänyt. (2. Tim. 4:6–7)

Ensimmäinen ja toinen kirje tessalonikalaisille

Kaksi lyhyttä kirjeentynkää, joista ensimmäisen mainitaan olevan todennäköisesti varhaisin Paavalin kirjeistä ja siten vanhin Uuden Testamentin kirja – vuodelta 48 tai kenties 52, kertoo Wikipedia.

Ensimmäisessä kirjeessä Paavali tarjoilee aika tiukkaa tekstiä juutalaisista, vaikka eikö ukko lie itsekin ollut sellainen. Ilmeisesti Paavalin näkemys oli, että kun on kääntynyt kristityksi, niin siinä samalla luopuu juutalaisuudestaan.

[Juutalaiset] tappoivat Herran Jeesuksenkin ja profeetat ja ovat vainonneet meitä, eivätkä ole Jumalalle otollisia, vaan ovat kaikkien ihmisten vihollisia, kun estävät meitä puhumasta pakanoille heidän pelastumiseksensa. Näin he yhäti täyttävät syntiensä mittaa. Viha onkin jo saavuttanut heidät, viimeiseen määräänsä asti. (1. Tess. 2:15–16)

Paavalilla on tarjottavanaan ohjeita innolla odotettujen lopun aikojen suhteen. Ensinnäkin hän korostaa, että Herran ”tulemuksen” ajankohtaa ei voi ennalta tietää, mutta valmiina on oltava, sillä ”Herran päivä tulee niinkuin varas yöllä.” (1. Tess. 5:2) Lisäksi Paavali lohduttaa kuolleita uskonveljiään surevia kertomalla, että Jumala tullessaan herättää kristittyinä kuolleet henkiin.

Toisen tessalonikalaiskirjeen autenttisuus (tai siis paavalillisuus) on kiistetty, ja osin se puhuukin aivan eri kieltä kuin ensimmäinen kirje muun muassa hillitessään lopun odotusta. Kanonisoituna kirjeenä se on joka tapauksessa uskonnonfilosofisesti kiinnostava siinä mielessä, että se sisältää lavean kuvailun Vastustajasta, kadotuksen lapsesta – siis Antikristuksesta, vaikkakaan tätä termiä ei ole varsinaisessa tekstissä, ainoastaan Raamattuun myöhemmin lisätyissä ”väliotsikoissa”. Kirjoittajan mukaan Jumalan tuloa edeltävät tietyt tapahtumat, ennen kaikkea juuri Antikristuksen saapuminen.

Älkää antako kenenkään vietellä itseänne millään tavalla. Sillä se päivä ei tule, ennenkuin luopumus ensin tapahtuu ja laittomuuden ihminen ilmestyy, kadotuksen lapsi, tuo vastustaja, joka korottaa itsensä yli kaiken, mitä jumalaksi tai jumaloitavaksi kutsutaan, niin että hän asettuu Jumalan temppeliin ja julistaa olevansa Jumala. (2. Tess. 2:3–4)

Kirjeet galatalaisille, efesolaisille, filippiläisille ja kolossalaisille

Osa Paavalin kirjeistä on hyvin lyhyitä, joten niputan taas useampia kirjoja yhdeksi merkinnäksi. Sitä paitsi Paavali toistaa itseään aika tavalla vaaliessaan puhdasoppisuutta ja korostaessaan opinkappaleitaan eri seurakunnille. Muun muassa Paavalin suosimat ruumis-vertaukset toistuvat taajaan näissä kirjeissä:

Ja kaikki hän [Jumala] on asettanut hänen [Kristuksen] jalkainsa alle ja antanut hänet kaiken pääksi seurakunnalle, joka on hänen ruumiinsa, hänen täyteytensä, joka kaikki kaikissa täyttää. (Ef. 1:22-23)

Osa Paavalin kirjeistä on vahvasti kirjoitusajankohtaansa sidottuja, kuten vaikkapa galatalaiskirje, jossa keskitytään kiistelyyn siitä, mikä on Mooseksen lain merkitys kristityille. Kuten on jo aiemmin käynyt ilmi, Paavali ei juuri laista perusta, ja hän sättii seurakuntalaisia siitä, että nämä ovat antaneet johdattaa itsensä harhaan:

Minua kummastuttaa, että te niin äkkiä käännytte hänestä, joka on kutsunut teidät Kristuksen armossa, pois toisenlaiseen evankeliumiin, joka kuitenkaan ei ole mikään toinen; on vain eräitä, jotka hämmentävät teitä ja tahtovat vääristellä Kristuksen evankeliumin. Mutta vaikka me, tai vaikka enkeli taivaasta julistaisi teille evankeliumia, joka on vastoin sitä, minkä me olemme teille julistaneet, hän olkoon kirottu. (Gal. 1:6-7)

Paavalin retoriikkaan kuuluvat olennaisesti lystikkäät parahdukset ja voivottelut:

Oi te älyttömät galatalaiset! Kuka on lumonnut teidät, joiden silmäin eteen Jeesus Kristus oli kuvattu ristiinnaulittuna? (Gal. 3:1)

Kirjeet efesolaisille, filippiläisille ja kolossalaisille Paavali kertoo kirjoittaneensa roomalaisesta vankilasta käsin. Näin hän on historian ensimmäisiä tunnettuja vankilakirjailijoita. Myöhemminhän tapaamme tässä samassa kategoriassa muun muassa sellaiset kynäniekat kuin Luther, de Sade, Hitler, Genet, Sinervo ja Saro-Wiwa. Filippiläiskirjeessä on kiintoisa katkelma, joka antaa ymmärtää, että Paavalin vankeus jopa edisti hänen sanomansa leviämistä:

Mutta minä tahdon, että te, veljet, tietäisitte, että se, mitä minulle on tapahtunut, on koitunutkin evankeliumin menestykseksi, niin että koko henkivartioston ja kaikkien muiden tietoon on tullut, että minä olen kahleissa Kristuksen tähden, ja että useimmat veljistä, saaden Herrassa uskallusta minun kahleistani, yhä enemmän rohkenevat pelkäämättä puhua Jumalan sanaa. (Fil. 1:12-14)

Efesolaiskirjeessä Paavali esittää yhteiskunnallisia näkemyksiään: vaimojen on oltava miestensä alamaisia ja orjien kuuliaisia isännilleen. Jumala ei kuitenkaan tee eroa ihmisten välillä. Tästä on lyhyt matka siihen näkemykseen, että mitään maanpäällisiä vääryyksiä ei kannata, voi tai saa edes yrittää korjata, koska oikeudenmukaisuus voi toteutua vasta ylösnousemuksen jälkeen taivaassa.

Onkin kummallista, että Paavali on niin vakuuttunut ihmisten välisten hierarkioiden oikeudenmukaisuudesta, vaikka hän toisaalta korostaa ihmisten tasaveroisuutta Jumalan edessä, kuten tässä katkelmassa kolossalaiskirjeestä:

Ja tässä ei ole kreikkalaista eikä juutalaista, ei ympärileikkausta eikä ympärileikkaamattomuutta, ei barbaaria, ei skyyttalaista, ei orjaa, ei vapaata, vaan kaikki ja kaikissa on Kristus. (Kol. 3:11)

Efesolaiskirjeen ja kolossalaiskirjeen osalta eksegeettinen tutkimus on kyseenalaistanut Paavalin tekijyyden. Erityisesti efesolaiskirjeestä valtavirran näkemys on, että se ei ole Paavalin käsialaa.

Ensimmäinen ja toinen kirje korinttilaisille

Korinttilaiskirjeet ovat Paavalin 50-luvulla lähettämiä viestejä Korintin seurakunnalle. Paavali käsittelee niissä Korintin seurakunnan jäsenten piirissä ilmenevää eripuraisuutta. Selvästi Korintista on myös suunnattu kritiikkiä Paavalia kohtaan: toisessa kirjeessä on puhe siitä, miten Paavalin aiempi kirje on aiheuttanut mielipahaa seurakuntalaisten keskuudessa.

Ensimmäisessä kirjeessä Paavali kamppailee ankarasti siveettömyyttä vastaan. Hän esittää kiintoisan ajatuksen siitä, että haureus on muita syntejä pahempi, koska haureuden harjoittaja ”tekee syntiä omaa ruumistansa vastaan”, ja ihmisruumis taas on Jumalan temppeli. Kaikki muut synnit ovat ”ruumiin ulkopuolella”. Minulla kun oli jonkinlainen karkea käsitys siitä, kristillisessä filosofiassa olisi vallalla jyrkkä sielu–ruumis-kahtiajako ja sielun nostaminen näistä selvästi tärkeämmäksi. Ehkä se on kuitenkin myöhäsyntyisempi, pikemmin keskiaikainen näkemys?

Jatko antaa vihjeitä siitä, miksi siveettömyys on Paavalille itselleen niin herkkä aihe: hän on sinkku, ja epäilemättä katkera ruumiin iloissa piehtaroiville seurakuntalaisille! Paavalin mukaan miehen olisi paras olla koskematta naiseen ensinkään, mutta eräänlaisena myönnytyksenä tosiasioille hän sitten toteaa, että ”haureuden välttämiseksi” on parempi mennä naimisiin ja täyttää aviovelvollisuudet puolisoaan kohtaan.

Liittyneekö Paavalin selibaattiin sitten hänen varmasti siteeratuin katkelmansa ”Suurin on rakkaus”:

Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulla ei olisi rakkautta, olisin minä vain helisevä vaski tai kilisevä kulkunen. Ja vaikka minulla olisi profetoimisen lahja ja minä tietäisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon, ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin vuoria siirtää, mutta minulla ei olisi rakkautta, en minä mitään olisi. Ja vaikka minä jakelisin kaiken omaisuuteni köyhäin ravinnoksi, ja vaikka antaisin ruumiini poltettavaksi, mutta minulla ei olisi rakkautta, ei se minua mitään hyödyttäisi. (1. Kor. 13: 1–3)

Teologisempi tulkinta tietysti katsoo tässä viitattavan ensisijaisesti jumalalliseen rakkauteen (agape), mutta useimmille meistä tämä varmaan käy romanttisen rakkauden (tai sen puutteen) kuvaukseksi. Katkelma lienee suosittu hääseremonian ohjelmanumero – itse tosin sain sen nuorena lukeakseni sukulaistädin hautajaisissa.

Tämän kauniin rakkauden ylistyksen ohella ensimmäisestä korinttilaiskirjeestä löytyy pari konservatiivikristittyjen suosimaa kohtaa. Yksi on 1. Kor. 6:9–10, jossa Paavali listaa joukon väärintekijöitä, jotka eivät saa periä Jumalan valtakuntaa. Epäjumalanpalvelijoiden, avionrikkojien ja varkaiden joukkoon hän mahduttaa myös ”miehimykset”, siis homoseksuaalit.

Toinen pahamainen jae on tämä käsky:

”Olkoot vaimot vaiti teidänkin seurakunnankokouksissanne, sillä heidän ei ole lupa puhua, vaan olkoot alamaisia, niinkuin lakikin sanoo.” (1. Kor. 14:34)

Jotkut tutkijat ovat kyseenalaistaneet kyseisen kohdan autenttisuuden, mutta katoliselle ja ortodoksiselle kirkolle samoin kuin Luther-säätiön kaltaisille huru-ukkojen kerhoille se kelpaa edelleen perusteeksi vastustaa naispappeutta.

Ensimmäisen kirjeen 12. luvussa Paavali käsittelee vielä tarkemmin näkemyksiään ruumiista (nyt ruumis on hänellä vertauskuvana kristittyjen yhteisölle). Tässä vertauskuvassaan Paavali menee jo aika korkealentoiseksi:

Jos koko ruumis olisi silmänä, missä sitten olisi kuulo? Jos taas kokonaan kuulona, missä silloin haisti? Mutta nyt Jumala on asettanut jäsenet, itsekunkin niistä, ruumiiseen, niinkuin hän on tahtonut. Vaan jos ne kaikki olisivat yhtenä jäsenenä, missä sitten ruumis olisi? Mutta nytpä onkin monta jäsentä, ja ainoastaan yksi ruumis. (1. Kor. 12:17–20)

Tuo 17. jakeessa käytetty sana ”haisti” viehättää minua suuresti. Vuoden 1992 suomennoksessa puhutaankin jo tylsästi hajuaistista.

Yhtenä pikku detaljina nostettakoon esiin vielä tämä yksittäinen jae:

Eikö itse luontokin opeta teille, että jos miehellä on pitkät hiukset, se on hänelle häpeäksi. (1. Kor. 11:14)

En tiennytkään pitkätukkavastaisuuden periytyvän Paavalilta asti! Erikoista sikäli, että Vanhan Testamentin puolellahan tavattiin Samson / Simson, jonka supervoimien salaisuus oli juuri hänen hiuksissaan. Ja Jeesuskin on kautta historian lähes aina kuvattu hippilettiseksi.

Tässä tuli nyt käsiteltyä lähes yksinomaan korinttilaiskirjeistä ensimmäistä. Nostetaan siis vielä irtohuomio siitä toisesta. Toisen korinttilaiskirjeen loppupuolella Paavali pyytää Korintin kristittyjä avustamaan taloudellisesti Jerusalemin seurakuntaa, ja asettelee sanansa siihen tyyliin, että avustamisesta ei parane kieltäytyä. Kolehdin keruulla on siis pitkät perinteet. Voipa Paavalin nähdä myös modernien tv-evankelistojen edelläkävijänä, noin 1900 vuotta edellä aikaansa:

Pyhien avustamisesta minun tosin on tarpeetonta kirjoittaa teille; sillä minä tunnen teidän alttiutenne, ja siitä minä kehun teitä makedonialaisille, että näet Akaia on ollut valmiina menneestä vuodesta alkaen, ja niin on teidän intonne saanut sangen monta innostumaan. Lähetän nyt kuitenkin nämä veljet, ettei kerskaamisemme teistä tässä kohden näyttäytyisi tyhjäksi, vaan että olisitte valmiit, niinkuin olen sanonut teidän olevan. (2. Kor. 9:1–3)

Kirje roomalaisille

Evankeliumien ja Apostolien tekojen jälkeen Uusi Testamentti koostuu lähes pelkästään kirjeistä, joista suurin osa on Paavalin nimiin laitettuja (ja tutkijoiden konsensuksen mukaan yli puolet näistä myös on Paavalin kirjoittamia tai sanelemia). Kristittyjen vainoajasta kristityksi kääntynyt Paavali onkin kristinuskon varhaishistorian tärkein henkilö heti Jeesuksen jälkeen.

Suurin osa Paavalin kirjeistä on osoitettu sellaisille seurakunnille, joita Paavali on itse ollut perustamassa, mutta Roomalaiskirjeen kohdalla näin ei ole asian laita. Paavali vasta suunnittelee matkaa Roomaan (joka tässä yhteydessä siis tarkoittaa kaupunkia; Rooman valtakunnan alamainenhan Paavali kyllä oli).

Roomalaiskirje on sijoitettu kirjeistä ensimmäiseksi Uuden Testamentin kaanonissa, vaikkei se olekaan niistä ajallisesti varhaisin. Paalupaikan syynä onkin se, että Roomalaiskirjettä pidetään kristinuskon opillisen kehityksen kannalta keskeisenä tekstinä; Martti Luther piti sitä Uuden Testamentin kirjoista tärkeimpänä. Roomalaiskirje onkin varsin johdonmukaisesti etenevä esitys Paavalin dogmeista. Nähdäkseni pitkänpuoleisen kirjeen ydinsisällön voi kiteyttää lainaamalla vain yhden jakeen:

             

Niin päätämme siis, että ihminen vanhurskautetaan uskon kautta, ilman lain tekoja. (Room. 3:28)

Sama ajatus toistuu tekstissä monituiset kerrat. Paavali suhtautuu hyvin kriittisesti Mooseksen lakiin. Lain ja moraalin suhteesta hänellä on mielenkiintoinen näkemys: juuri lain kiellot herättävät houkutuksen rikkoa niitä.

Mitä siis sanomme? Onko laki syntiä? Pois se! Mutta syntiä en olisi tullut tuntemaan muuten kuin lain kautta; sillä en minä olisi tiennyt himosta, ellei laki olisi sanonut: ”Älä himoitse”. (7:7)

Tätä voisi pitää varsin modernina käsityksenä. Houkuttaako kielletty hedelmä maistamaan juuri siksi, että se on kielletty?

Kriittisyyteensä lakia kohtaan huomioiden on erikoista, että esivallan auktoriteettia Paavali ei lainkaan kyseenalaista, vaan päinvastoin katsoo sen olevan luonteeltaan jumalallista:

Jokainen olkoon alamainen sille esivallalle, jonka vallan alla hän on. Sillä ei ole esivaltaa muutoin kuin Jumalalta; ne, jotka ovat, ovat Jumalan asettamat. Sentähden, joka asettuu esivaltaa vastaan, se nousee Jumalan säätämystä vastaan; mutta jotka nousevat vastaan, tuottavat itsellensä tuomion. (Room. 13:1–2)

Ei siis sittenkään erityisen moderni yhteiskunnallinen ajattelija, tämä Paavalimme.