Apostolien teot

Eräänlainen vulgaaritason kriittinen tulkinta kristinuskosta on, että Jeesus oli kyllä ihan hyvä jätkä mutta hänen seuraajansa pilasivat koko homman.

Teesissä on ehkä paljon totuuttakin, mutta toisaalta on sanottava, että kyllä Jeesuksen opetuksissakin on sellaista substanssia, joka ei tunnu sopivan yhteen arkijärkisen oikeudentunnon kanssa.

Oli miten oli, Apostolien teoista se Jeesuksen seuraajien vaikutus käynnistyy, hyvässä tai pahassa. Kyseessähän on varhaisinta kristillistä kirkkohistoriaa läpikäyvä teos. Siinä yksilöidään jopa se historiallinen yhteys, jolloin termi kristitty otettiin käyttöön Antiokian seurakunnassa. (Ap. t. 11:26)

Kirjan ensimmäisissä jakeissa tavataan vielä Jeesus, joka ikään kuin evankeliumien jälkihehkussa hengaa hetken opetuslastensa kanssa, kunnes astuu taivaaseen. Sen jälkeen kerrotaan, kuinka opetuslapset valitsevat Juudaksen tilalle uuden kahdennentoista miehen, Mattiaan. Tätä seuraa kirjan varmaankin tunnetuin kohtaus, helluntaipäivä, jolloin Pyhä Henki ”vuodatetaan” opetuslasten päälle ja nämä alkavat puhua kielillä:

Ja tuli yhtäkkiä humaus taivaasta, niinkuin olisi käynyt väkevä tuulispää, ja täytti koko huoneen, jossa he istuivat. Ja he näkivät ikäänkuin tulisia kieliä, jotka jakaantuivat ja asettuivat heidän itsekunkin päälle. Ja he tulivat kaikki Pyhällä Hengellä täytetyiksi ja alkoivat puhua muilla kielillä, sen mukaan mitä Henki heille puhuttavaksi antoi. (Ap. t. 2:2–4)

Kielilläpuhumisen kuittaaminen kännisten houreina torpataan jo tässä yhteydessä, kun Pietari yhdistää ilmiön profeetta Jooelin ennustuksiin viimeisten aikojen tapahtumista. Pietarin puheen jälkeen kerrotaan 3000 ihmisen ottaneen saman tien kasteen vastaan – aika hyvä lähtölaukaus alkuseurakunnalle. Pietari profiloituu muutenkin opetuslasten johtajaksi ja tuntuu olevan Jerusalemin suurin stara sitten Jeesuksen:

Ja yhä enemmän karttui niitä, jotka uskoivat Herraan, sekä miehiä että naisia suuret joukot. Kannettiinpa sairaita kaduillekin ja pantiin vuoteille ja paareille, että Pietarin kulkiessa edes hänen varjonsa sattuisi johonkuhun heistä. (Ap. t. 5:14–15)

Apostolien teoissa kuvataan jonkin verran alkuseurakunnan yhteiselämää, jossa voi tunnetusti nähdä kommunistisia piirteitä:

Ja kaikki, jotka uskoivat, olivat yhdessä ja pitivät kaikkea yhteisenä, ja he myivät maansa ja tavaransa ja jakelivat kaikille, sen mukaan kuin kukin tarvitsi. (Ap. t. 2:44–45)

Ja uskovaisten suuressa joukossa oli yksi sydän ja yksi sielu; eikä kenkään heistä sanonut omaksensa mitään siitä, mitä hänellä oli, vaan kaikki oli heillä yhteistä. (Ap. t. 4:32)

Jerusalemin papisto ei tietenkään pidä kansaa villitsevistä kommarihipeistä, vaan uhkailee ja pyrkii vaientamaan apostolit. Opetuslasten avustajasta Stefanuksesta tulee kristinuskon historian ensimmäinen marttyyri, kun raivostunut väkijoukko kivittää hänet hänen julistettuaan Jeesuksen olevan Jumalan poika.

Stefanuksen surmaamisen yhteydessä tarinaan astuu uusi keskeinen henkilö, Saulus (uudessa käännöksessä ihan Saul vaan), joka on aluksi pahisten puolella ja organisoi vainoja seurakunnan jäseniä vastaan. Jeesus kuitenkin ottaa ja puhuttelee Saulusta Damaskoksen tiellä, minkä jälkeen Saulus kääntyy uskoon, ryhtyy seurakunta-aktiiviksi ja ottaa nimen Paavali.

Apostolien tekojen jälkimmäinen puolisko onkin suurelta osin juuri Paavalin lähetysmatkojen kuvausta. Paavali reissaa pitkin poikin Vähää-Aasiaa, Kreikkaa ja Roomaa. Ottaen huomioon aikakauden matkailuinfrastruktuurin ovat Paavalin matkat monin verroin seikkailullisempia kuin mitkään nykyajan rinkkareissut.

Apostolien tekojen yllättävin seikka oli se, että niin Pietari kuin Paavalikin toistavat Jeesuksen ihmeteoista uskomattomimman, herättävät miehen kuolleista (Ap.t. 9:40 ja 20:10–12). Jälleen kerran tulee mieleeni: ei mikään ihme, että näitä kohtauksia ei korosteta siinä peruskoulu- tai rippikoulukristillisyydessä, josta minulla on nuoruusvuosiltani tuntumaa – on jotenkin luontevampaa korostaa, että Jeesus teki kaikenlaisia ihmeitä ja jättää mainitsematta, että niin tekivät apostolitkin.

Apostolien tekojen kirkkohistorialliseen narratiiviin sisältyy kiintoisa jakso Jerusalemissa pidetystä kokouksesta, jossa uskosta alkaa muokkautua uskonto, oppijärjestelmä sääntöineen – on tosin korostettava, että tässä kohden kyse on nimen omaan sääntöjen höllentämisestä: apostolit päättävät, että kristinuskoon kääntyviltä pakanoilta ei tarvitse edellyttää vanhan Mooseksen lain kaikkien kohtien noudattamista, esimerkiksi ympärileikkausta (kristityiksi kääntyville juutalaisille Mooseksen laki ilmeisesti kuitenkin pysyy voimassa). Tässä siis koetaan kirkkohistorian ensimmäinen liberaalien ja konservatiivien välinen kädenvääntö, jonka liberaalit voittavat. Mutta jottei kaikki vaikuttaisi liian hyvältä, saadaan hieman myöhemmin, Paavalin käännyttäessä väkeä Efesoksessa, jo etiäinen tulevista inkivisition vuosista: kristityiksi kääntyneet polttavat kirjoja (!) kaikella käännynnäisten kiihkollaan...

Pieni apokryfis-gnostilainen syrjähyppy

Teen pienen syrjähypyn Raamatun sivujen ulkopuolelle. Evankeliumeja on Raamatussa neljä, mutta se ei ole mitenkään itsestään selvää. Rajaus on oman aikansa kustannuspoliittinen päätös; Uuden Testamentin kaanon määriteltiin pitkälti toisella ja kolmannella vuosisadalla; lopullisesti se hyväksyttiin Karthagon kirkolliskokouksessa vuonna 397 (kertoo Wikipedia). Olennainen osa kanonisointia oli tietysti sen päättäminen, mitä ei oteta kyytiin.

Yksi seikka, jonka suhteen olin täysin tietämätön ennen tätä lukuprojektiani, on se, että protestanttinen, katolinen ja ortodoksinen Raamattu sisältävät kaikki hieman erilaisen kirjavalikoiman. Kahdessa viimeksi mainitussa on nimittäin mukana joukko ns. apokryfikirjoja. Apokryfikirjat ovat samaa heprealaista perua kuin muutkin Vanhan Testamentin kirjat, mutta myöhäisempää tuotantoa, useimmat noin vuoden 100 eKr. tienoilta. Protestanttien Raamatusta apokryfikirjat puuttuvat, sillä Lutherin mukaan niitä "ei tule pitää Pyhien Kirjoitusten vertaisina mutta jotka silti ovat hyödyllisiä ja hyviä lukea."

Siinä missä meikäläisessä Vanhassa Testamentissa on 39 kirjaa, katolisessa niitä on 46 ja ortodoksisessa peräti 51. Itse asiassa tämä kannesta kanteen -urakka on siis minulle jonkin verran kevyempi kuin katolisessa tai ortodoksisessa kulttuurissa kasvaneille. Vähän kuin oikaisisi maratonilla.

Uusi Testamentti on kaikilla kirkkokunnilla samansisältöinen, mutta silläkin puolella on pitänyt valintoja tehdä. Esimerkiksi Jeesuksen elämästä kertovia evankeliumeja tunnetaan kymmenittäin. Merkittävimmäksi niistä mainitaan Tuomaan evankeliumi, joka oli ilmeisesti hyvinkin luettua tavaraa varhaiskristillisissä seurakunnissa. Tuomaan evankeliumi on kokoelma Jeesuksen puheita vailla narratiivista osuutta. Sitä en ole lukenut, mutta otan tähän pari havaintoa Risto Uron artikkelista, joka tarkastelee Tuomaan evankeliumin erityispiirteitä ja eroja kanonisoituihin evankeliumeihin nähden. Uro kirjoittaa Tuomaan evankeliumissa olevan vahva individualistisen mystiikan juonne: jokaisessa ihmisessä on jumaluuden mahdollisuus. Siinä missä Matteuksen evankeliumissa Jeesus sanoo:

Sillä missä kaksi tahi kolme on kokoontunut minun nimeeni, siinä minä olen heidän keskellänsä. (Matt. 18: 20)

niin Tuomaan evankeliumissa sanoma on täsmälleen päinvastainen:

Missä on [kolme], nämä kolme ovat ilman Jumalaa. Siellä, missä on [yksi] ainoa, minä totisesti olen hänen kanssaan. Kohota kivi, ja löydät minut sieltä. Halkaise halko, ja minä olen siellä.

Lisäksi Tuomaan evankeliumi on Uron mukaan kanonisia evankeliumeja kriittisempi uskonnollisia auktoriteetteja kohtaan. Se siis korostaa jokaisen ihmisen henkilökohtaista suhdetta Jumalaan.

Kirja, jota en malttanut jättää lukematta, on Juudaksen evankeliumi. Tämä toiselta vuosisadalta peräisin oleva teksti on tullut julkisuuteen vasta vuonna 2006. Se nostaa keskeiseen rooliin Juudas Iskariotin, opetuslapsen, jonka perinteinen kristillinen historiankirjoitus on manannut alimpaan helvettiin Messiaan kavaltajana. Tähän manaamiseenhan sisältyy lähtökohtaisesti se paradoksi, että mikäli ymmärretään Jeesuksen ristikuolema välttämättömäksi osaksi Jumalan suurta suunnitelmaa ihmisten pelastamisesta, pitäisi Juudas nähdä yhtenä tärkeimmistä Jumalan apureista maan päällä.

Juudaksen evankeliumissa Jeesus toteaakin Juudakselle: "Sinä vielä uhraat ihmisen, joka pitää minua sisällään." Mikä olennaisempaa, Juudas saa ainoana opetuslapsista kuulla Jeesuksen opetukset maailman luomisesta ja olemuksesta. Nämä opetukset liittävät Juudaksen evankeliumin vahvasti gnostilaiseen perintöön.

Varhaiskristillisistä liikkeistä erityisesti gnostilaisuus on puhutellut meitä myöhempien aikojen mystikkoja (Suomeen on vuonna 2010 jopa perustettu Gnostilainen kirkko!). Gnostilaisuuden lyhyt ja raa'asti pelkistetty oppimäärä seuraa tässä: on olemassa erikseen korkein Jumala ja alempi luojajumala, demiurgi. Juuri demiurgi on luonut meidän fyysisen maailmamme, ja koska demiurgi ei ole täydellinen, hänen luomuksessaan on valuvikoja.

Ansiokkaimpia gnostilaisen ajattelun populaarikulttuurisia sovelluksia on Au Pair -yhtyeen kappale Pettynyt teihin, jonka sisäiskertojana esiintyvä demiurgi kertoo saaneensa luomisopin tunnilla tukiopetusta:

Muiden jumalien joukossa oon keskinkertaista tasoa

Maailmojenjakotilaisuudessa sain vaan tän naurettavan pallon

Muut jumalat luo kauniita, viisaita olentoja

Ne saa aikaan harmonioita, minä saan kaaosta

Mieleni tekisi lähteä pidemmällekin kaikenlaisille harhaoppisille sivupoluille, mutta koitan nyt kuitenkin pysyä alkuperäisessä tavoitteessa ja saada kanonisoidun luterilaisen Raamatun luettua loppuun.

Matteus, Markus, Luukas ja Johannes

Blogin kesätauko venähti kolmen kuukauden mittaiseksi, mutta nyt jatkuu. Vaikken ole lausunut mitään aikataulutavoitteita, niin hieman on mielessä ollut, että josko tämän projektin saisi vuodessa pulkkaan. Tarkoittaa siis, että jouluun asti aikaa.

Kirjoittamisen kynnys on juuri tässä kohtaa kenties normaalia korkeammalla. Uusi Testamentti alkaa neljällä evankeliumilla, joiden voinee katsoa edustavan kristinuskon kovaa ydintä. Tuntuu jokseenkin tarpeettomalta heitellä näistä mitään pintapuolisia huomioita, ja samalla tiedostan hyvin sen, että kovin syvällekäypää sanottavaa minulla ei ole.

Vaan itsekritiikki naulaan ja eteenpäin.

Vaikka Jeesuksen tarina oli tietysti entuudestaan hyvin tuttu, evankeliumeista löytyi kyllä sellaistakin ainesta, joka on sivuutettu tyystin ns. peruskoulukristillisyydessä kenties turhan hämmentävänä. Tällainen kohtaus on esimerkiksi Kristuksen kirkastuminen, jossa Jeesus nousee kolmen opetuslapsen kanssa vuorelle ja kohtaa siellä Mooseksen ja Eliaan (Matt. 17: 1-8; Mark. 9:2-10; Luuk. 9:28-36). En myöskään ollut selvillä siitä, että Jeesus itse asiassa antoi 12 opetuslapselleen vallan ajaa ihmisistä ulos pahoja henkiä. Apostolit olivat siis manaajia. (Matt. 10:1; Mark. 6:7; Luuk. 9:1)

Evankeliumeista Matteus, Markus ja Luukas ovat synoptisia eli sisällöltään varsin pitkälle yhteneviä. Johannes sen sijaan poikkeaa niistä selvästi. Tämä on kutakuinkin ensimmäinen seikka, joka evankeliumeita käsittelevässä kirjallisuudessa todetaan, mutta oli kiintoisaa huomata, että ero on tosiaan varsin selvä.

Tämä Wikipediasta lainattu kaavakuva näyttää, miten paljon kolmessa synoptisessa evankeliumissa on toistensa kanssa identtistä aineistoa. Evankeliumeista vanhimman, Markuksen, sisällöstä lähes kaikki löytyy Matteukselta ja huomattava osa myös Luukkaalta.

Eräät tunnetuimmat Jeesuksen ihmeteot, kuten 5000 miehen ruokkiminen viidellä leivällä ja kahdella kalalla, löytyvät kaikista neljästä evankeliumista. Mutta vastaavasti paljon on myös tuttuja juttuja, jotka ovatkin vain yhdessä neljästä: esimerkiksi tarina kymmenestä neitsyestä on vain Matteuksella, tuhlaajapoikavertaus vain Luukkaalla ja ohje ”Se teistä, joka ei ole tehnyt syntiä, heittäköön ensimmäisen kiven” vain Johanneksella.

Mielenkiintoista on vertailla esimerkiksi ristiinnaulitsemista, joka on tietenkin kuvattu kaikissa evankeliumeissa, mutta aika suurin variaatioin: synoptikot kertovat kyreneläisen Simon-nimisen miehen auttavan Jeesusta ristin kantamisessa, mutta Johannes korostaa Jeesuksen kantaneen ristinsä itse. Matteuksen ja Markuksen mukaan molemmat Jeesuksen kanssa ristiinnaulitut ryövärit herjaavat Jeesusta, kun taas Luukaksella toinen heistä pyytää: ”Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi”, ja Jeesus vastaa: ”Totisesti minä sanon sinulle: tänä päivänä pitää sinun oleman minun kanssani paratiisissa.” Matteuksella ja Markuksella Jeesus kyselee epätoivoissaan: ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?”, mutta Luukkaan Jeesus toteaa tyynesti ”Isä, sinun käsiisi minä annan henkeni”, ja Johanneksen Jeesus muistuttaa vielä kuolemansa hetkellä toteuttavansa profetioita sanomalla ”Se on täytetty”. Matteuksella on erikoisena lisänä mukana zombifilmien meininkiä, kun Jeesuksen kuoleman hetkellä haudat aukenevat ja pyhien ruumiit nousevat haudoistaan.

Vielä muutamia poiminnanomaisia huomioita evankeliumien eroista:

* Sekä Matteus että Luukas kirjaavat ylös Jeesuksen sukupuun (todistaakseen, että hän oli Daavidin sukua ja huonetta). Hämmentävää kuitenkin on, että evankelistat esittävät kaksi täysin erilaista sukujatkumoa. Molemmat kyllä yltävät Daavidiin ja Abrahamiin asti, mutta eri nimien kautta. Lisäksi Luukas vie sukuhistoriaa vielä vähän taaemmas, aina Aatamiin ja Jumalaan asti. Luukkaan evankeliumista voikin laskea, että Jeesus on Jumalan poika suoraan alenevassa 77. polvessa! (Matt. 1:1-17; Luuk. 3:23-38)

* Markus mainitsee evankelistoista ainoana Jeesuksen ammatin rakentajaksi. Matteuksella mukaan hän on vain rakentajan poika. (Lienee tosin sen ajan Palestiinassa ollut oletusarvoista, että pojat perivät isänsä ammatin.) (Mark. 6:3; Matt. 13:55)

* Luukas kertoo yllättäen 70:stä opetuslapsesta, jotka Jeesus valitsi kahdentoista ensin valitun jälkeen ja lähetti nämä parantamaan sairaita. Hämmentävää kyllä, uudessa käännöksessä näitä opetuslapsia on 72 – nähtävästi jopa vanhoissa UT:n käsikirjoituksissa esiintyy kahta versiota. (Luuk. 10:1-20)

* Kun naiset tulevat Jeesuksen haudalle, Markuksen mukaan heitä on siellä vastassa valkoisiin vaatteisiin pukeutunut nuorukainen. Matteuksen mukaan haudalla on enkeli, ”näöltään kun salama”. Luukaksen mukaan siellä on kaksi miestä ”säteilevissä vaatteissa”. Johanneksen mukaan haudassa, haudan sisällä, on kaksi enkeliä. Lisäksi kaikki evankelistat listaavat hieman eri joukon ihmisiä haudalla käymään. (Mark. 16:1-8; Matt. 28:1-7; Luuk. 24:1-7; Joh. 20:1-13)

Kuten todettu, Johannes on aivan oma lukunsa. Hän ei kerro mitään Jeesuksen syntymästä tai lapsuudesta (ei tosin kerro Markuskaan). Sen sijaan hän kertoo varsin mystisessä aloitusjaksossaan, että ”alussa oli Sana” ja ”Sana oli Jumala”. Juuri Johannekselta on siis runollinen käsitys Jeesuksesta lihaksi tulleena Sanana. Voinee sanoa, että siinä missä muut evankeliumit pyrkivät esittämään historiallisen kertomuksen, Johanneksella kyse on jo teologiasta.

Johanneksen evankeliumi sisältää vähemmän Jeesuksen ihmetekoja ja vertauskuvia, mutta niiden sijaan se sisältää runsaasti sellaisia Jeesuksen sanomaksi esitettyjä puheita, joita muut evankeliumit eivät tunne. Nekin tarinat, jotka löytyvät myös synoptikoilta, kerrotaan usein hyvin eri tavalla. Johanneksen Jeesus korostaa omaa jumaluuttaan ja tekee selvän eron itsensä ja ihmisten välille: hän on lähtöisin Jumalasta, ihmiset Saatanasta. (Joh. 8:42-47)

Viimeisen ehtoollisen yhteydessä Johanneksen Jeesus puhuu paljon pidemmät löpinät kuin muilla, korostaen opetuslasten erityisasemaa Jeesuksen lähimpinä uskottuina. Jälleen on helppo nähdä, että myöhempi kirjoitusajankohta on johtanut tarkoituksenmukaisiin painotuksiin.

Yksi silmiinpistävä seikka on, että Johannes korostaa moneen otteeseen, miten ”juutalaiset” tahtovat tappaa Jeesuksen – ikään kuin Jeesus itse ei olisi ollut juutalainen! Johanneksen evankeliumi on kirjoitettu muita myöhemmin, joten tämä heijastanee kristinuskon eriytymistä juutalaisuudesta. Niin saatiin maailmaan taas yksi me/ne-jako lisää.

Loppuun pieni nostalginen sivuloikka: evankeliumeista Luukas oli minulle siinä mielessä entuudestaan läheisin, että käymälläni ala-asteella koulun joulujuhlan perinteisiin kuului viidennen luokan esittämä jouluevankeliumi. Vuonna 1988 olimme vuorossa me. Olin kai jo silloin sen verran nenä kirjassa viihtyvää tyyppiä, että opettajamme nakitti minulle kertojan luonneroolin. Muut heiluivat lavalla paimenina, enkeleinä, Joosefina ja Mariana; minä seisoin lavan reunalla ja luin: ”Ja tapahtui niinä päivinä...”

Yhteenvetoa Vanhasta Testamentista (ja kesätauko)

Alun perin ajatukseni oli lukea Raamattu kannesta kanteen. Näin olen toki edelleenkin tekemässä, mutta hyvin pian aloitettuani totesin, ettei ole kovin mielekästä lukea pelkkää Raamattua ilman mitään sitä tukevaa kirjallisuutta. Varsin suuri osa Raamatun sisällöstä (ainakin Vanhan Testamentin puolelta) kun olisi jäänyt melko hämäräksi ilman minkäänlaista selittävää tekstiä. En sitten tiedä, mitä pitäisi ajatella sellaisesta ihmisestä, joka on vakuuttunut siitä, että Raamattu on kirjaimellisesti Jumalan sanaa eikä sen vuoksi kaipaa rinnalleen mitään ihmisten kirjoituksia. Väittäisin, että aika heikolle pohjalle jää sellaisen ihmisen ymmärrys oman uskontonsa perusteista.

Pelkistä Wikipedia-artikkeleista saa jo huomattavaa lisäymmärrystä Raamatun kirjojen historiallisesta taustasta. Lisäksi hain kirjastosta kilokaupalla tavaraa uskontohyllystä, jonka olen tähän asti aika systemaattisesti ohittanut. Monta kiinnostavan oloista kirjaa en koskaan ehtinyt avatakaan, mutta avaamistani voisin mainita (ja olen tainnut jo mainitakin) pari eksegetiikan emeritusprofessori Heikki Räisäsen teosta.

Räisäsen yhdessä Esko Saarisen kanssa kirjoittama Raamattutieto (Otava, 1978) on hyvin kompakti tietopaketti, oppikirjaksi tarkoitettu. Se sisältää myös hyvin selväjärkisen ja selkeän luvun raamatuntulkinnan erilaisista lähestymistavoista.

Lähes kolme vuosikymmentä myöhemmin ilmestynyt Rosoinen Raamattu (WSOY, 2006) on esseemäinen kokoelma esitelmiä ja lehtikirjoituksia. Aiheet vaihtelevat varhaiskristillisyydestä nykypäivän teologiaan. Kirjan viimeinen teksti on henkilökohtainen kertomus Räisäsen teologina kohtaamista vaikeuksista – hän kun on urallaan joutunut usein fundamentalistista raamatuntulkintaa kannattavien hampaisiin. Hänestä on tehty jopa harhaoppikantelu. Edellä mainittu Raamattutieto oli tarkoitettu lukion oppikirjaksi, mutta piispainkokous torppasi sen.

Ja kuitenkaan Räisänen ei näissä kirjoissaan kirjoita yhtään rienaavaa, repivää tai uskonnonvastaista sanaa. Hän on vain lukenut Raamattuaan avoimin ja kyselevin mielin – ja jos niin tekee, kohtaa väistämättä myös monet Raamattuun ja kristinuskoon liittyvät ristiriidat.

No, se Räisäsestä. Tarkoitus oli kai tehdä yhteenvetoa Vanhan Testamentin lukemisesta...

Olen tyytyväinen päätökseeni liittää luku-urakkaan tämä blogi, sillä ilman sitä olisi koko hanke luultavasti jäänyt kesken viimeistään profeettakirjojen aikaan (kun samalla on kevät ja kesä saanut). Blogimerkinnöistäni varmaan paistaa läpi ajoittainen kyllästyminen koko projektiin. Myönnän, etten profeettakirjoja lukiessani jaksanut enää juuri ylläpitää löytöretkeilijän innostusta, kuten vielä Mooseksen kirjoissa, joissa kyllä niissäkin oli omat uuvuttavan tylsät jaksonsa.

Kristinuskoa ajatellen Vanha Testamentti on tietysti pelkkä pohjustus paljon tärkeämmälle Uudelle Testamentille, mutta juutalaisuuden pyhän kirjan Tanakin olen tässä nyt periaatteessa lukenut kokonaan. Tosin ymmärtääkseni juutalaisuudessa on keskeinen merkitys myös Talmudilla ja muulla Tanakia kommentoivalla kirjallisuudella. Juutalaisuus on ainakin minun kliseisissä mielikuvissani ”filosofinen” uskonto, johon kuuluu olennaisesti oman uskon epäily ja kyseenalaistaminen. Vanha Testamentti / Tanak ei kyllä sinänsä kannusta tällaiseen kyseenalaistamiseen, koska sen kirjasta kirjaan toistuva viesti on niin yksiselitteisesti kehotus absoluuttiseen kuuliaisuuteen Jahvea kohtaan.

Pakko palata vielä Räisäseen tässä yhteydessä: Rosoisessa Raamatussa hän kirjoittaa kolmen suuren monoteistisen uskonnon suhteista omiin pyhiin kirjoihinsa. Räisäsen mukaan sekä juutalaisuuden että kristinuskon historiassa voidaan tällä perusteella erottaa varhainen, klassinen ja moderni vaihe. ”Sen sijaan islamin suhde Koraaniin on säilynyt siinä määrin yhtenäisenä, ettei jaottelu kausiin tässä tunnu tarpeelliselta”, Räisänen kirjoittaa. En voi olla ajattelematta: johtuuko islamilaisen maailman takapajuisuus siitä, että islamin suhde Koraaniin ei ole läpikäynyt vastaavaa kehitysprosessia? Kysyn, en vastaa.

No mutta, entä oma postmoderni näkemykseni Vanhasta Testamentista? Yksi minut yllättänyt seikka oli se, miten suuri osa Vanhasta Testamentista on historiallista tai historialliseksi miellettyä narratiivia Israelin kansan vaiheista. Toinen – ja paljon kutkuttavampi – yllättys oli se, miten VT:n sivuilla tulee vastaan muutamia viitteitä juutalaisuuden kehityksestä polyteismista tai monolatriasta kohti monoteismia. Linkitin jo aiemmin ja linkitän taas tähän aihetta koskevaan artikkeliin, koska se – toisin kuin tämä blogi – sisältää asiantuntevan selvityksen tästä aiheesta.

 

Koska en näköjään osaa esittää mitään fiksua kokoavaa synteesiä, listattakoon tässä Vanhan Testamentin ”best of” täysin henkilökohtaisten mieltymysten perusteella valittuna:

* Ensimmäinen Mooseksen kirja: sisältää niin huomattavan määrän sitä perusmytologiaa, joka puhuttelee ja kiehtoo ihan riippumatta siitä, mikä on oma suhde uskontoihin yleensä ja kristinuskoon tai juutalaisuuteen erityisesti. Blogin alkuvaiheessa pyrin tekemään turhankin tiiviitä merkintöjä; erityisesti tämän kohdalla olisi ollut aihetta kirjoittaa pidemmältikin.

* Ns. viisauskirjat (Jobin kirja, Psalmit, Sananlaskut, Saarnaaja, Korkea veisu): niiden sivuilla on, edelleen riippumatta suhteesta uskontoon, sellaisia puhuttelevia lauseita, jota hyvästä kirjallisuudesta kai aina jollain tasolla hakee, vaikka ensisijaisena kriteerinä olisikin viihdyttävyys tai jokin muu. Korkea veisu (eli nykykäännöksen mukaan Laulujen laulu) tuo koko Raamatun kaanoniin kipeästi kaivattua elämänmyönteisyyttä eroottisen rakkauden ylistyksellään.

* Joonan kirja: profeettakirjat olivat suurimmaksi osaksi puuduttavia ja samaa virttä toistavia valitusvirsiä, mutta Joonan kirja poikkeaa niistä erikoisella ja hauskalla tavalla (ks. aiempi merkintäni Joonaa koskien).

 

Noh. Nyt on korkea aika pistää blogi kesätauolle, viettää kuukausi tai pari lukien kaikkea muuta kuin Raamattua – ja olla lukematta yhtään mitään. Lupaan palata syksyllä asiaan Jeesuksen ja kumppaneiden merkeissä.

Haggai, Sakarja ja Malakia

Lyhyen Haggain kirjan keskeisenä viestinä on profeetan kehotus rakentaa uudestaan Jerusalemin temppeli. Haggain näkemys tuntuu olevan, että temppeli on Herralle kansan hyvinvointia tärkeämpi. Herra on langettanut ihmisten vaivaksi kuivuuden, koska temppeli on rauniona ”ja te juoksette kukin oman huoneenne hyväksi.” Mutta temppelin perustusten laskemisesta lähtien maa kantaa taas satoa. Vaihtokauppaa, tai ehkä paremminkin kiristystä.

Sakarjan kirjassa lennähdetään taas merkillisten näkyjen maailmaan. Aika villiä on meno esimerkiksi seuraavassa katkelmassa:

Sitten enkeli, joka puhutteli minua, lähti liikkeelle ja sanoi minulle: "Nosta silmäsi ja katso: mikä tuo on, joka lähtee liikkeelle?" Minä sanoin: "Mikä se sitten on?" Ja hän vastasi: "Tämä on eefa-mitta, joka lähtee liikkeelle". Ja hän sanoi: "Tämän näköisiä ne ovat koko maan päällä"; ja katso, lyijykansi kohosi, ja siinä istui eräs nainen eefa-mitan sisällä. Ja hän sanoi: "Tämä on jumalattomuus". Ja hän paiskasi hänet sisälle eefa-mittaan ja paiskasi lyijypainon sen suulle. Ja kun minä nostin silmäni, näin minä, katso, kaksi naista lähtevän liikkeelle, ja niillä oli tuulta siivissään, ja niiden siivet olivat kuin haikaran siivet; ja ne kantoivat eefa-mittaa taivaan ja maan välitse. (Sak. 5:5–9)

Myös Saatana piipahtaa ohimennen Sakarjan kirjassa – kyseessä on Saatanan kolmas ja viimeinen esiintyminen Vanhassa Testamentissa. Tällä kertaa Saatana on nimensä alkuperäisen merkityksen mukaisesti syyttäjän roolissa:

Ja hän näytti minulle ylimmäisen papin Joosuan seisomassa Herran enkelin edessä ja saatanan seisomassa hänen oikealla puolellaan, häntä syyttämässä. Ja Herra sanoi saatanalle: "Herra nuhdelkoon sinua, saatana. Nuhdelkoon sinua Herra, joka on valinnut Jerusalemin. Eikö tämä ole kekäle, joka on tulesta temmattu?" (Sak. 3:1–2)

Sakarjan kirjan loppupuoli on ilmestyskirjallista profetiaa Jerusalemin pelastuksesta, väärien profeettojen tuhosta ja tulevasta Herran päivästä. Muihin profeettoihin verrattuna Sakarjalla painottuu kenties enemmän pelastuksen ja tulevan kunnian sanoma (eikä siis synnin ja siitä johtuvan rangaistuksen julistus). Mukana on myös ennustus, jonka muudan Nasaretin mies muutaman sataa vuotta myöhemmin ilmeisen hyvin tunsi:

Iloitse suuresti, tytär Siion, riemuitse, tytär Jerusalem, sillä sinun kuninkaasi tulee sinulle! Vanhurskas ja auttaja hän on, on nöyrä ja ratsastaa aasilla, aasintamman varsalla. Ja minä hävitän vaunut Efraimista ja hevoset Jerusalemista. Sodan jousi hävitetään, ja hän julistaa rauhan kansoille. Ja hänen hallituksensa ulottuu merestä mereen, Eufrat-virrasta hamaan maan ääriin.(Sak. 9:9–10)

Vanhan Testamentin viimeisen kirjan kirjoittajan tai kirjoittajien henkilöllisyydestä vallitsee erilaisia näkemyksiä. Malakia ei näet välttämättä ole profeetan erisnimi, koska sana malakia tarkoittaa ”minun sanansaattajaani”.

Malakia saarnaa muun muassa seka-avioliittoja ja avioeroja vastaan, minkä voi tietysti nähdä tarkoittavan Israelin ja Jahven suhdetta, jota on jo monet kerrat kuvailtu avioliiton (ja sen rikkomisen) vertauskuvilla.

Malakian kirja ja koko Vanha Testamentti päättyy profetiaan päivästä, jolloin jumalattomat palavat kuin oljenkorret pätsissä, mutta vanhurskaat hyppivät ”kuin syöttövasikat”. Lopuksi Herra lupaa vielä lähettää profeetta Elian takaisin maan päälle – hänenhän kerrottiin Toisessa kuninkaiden kirjassa nousseen tuulenpyörteessä taivaaseen.

Katso, minä lähetän teille profeetta Elian, ennenkuin tulee Herran päivä, se suuri ja peljättävä. Ja hän on kääntävä jälleen isien sydämet lasten puoleen ja lasten sydämet heidän isiensä puoleen, etten minä tulisi ja löisi maata, vihkisi sitä tuhon omaksi. (Mal. 4:23–24)

Kristillisessä perinteessä on ainakin osittain tulkittu Johannes Kastajan olleen maan päälle palannut Elia.

Siinä se sitten oli, Vanha Testamentti. Vei aikaa liki puoli vuotta, joulusta juhannukseen, Jeesuksesta Johannes Kastajaan. Koetan kirjoittaa ensi viikolla vielä hieman yhteenvetoa tähänastisesta. Sitten blogi jää kesätauolle.

Miika, Naahum, Habakuk ja Sefanja

Joonan lakoninen fantasia ansaitsi oman merkintänsä, mutta seuraavat neljä pientä profeettaa saavat nyt taas tyytyä pikakelauksen kaltaiseen niputukseen.

Miikan kirjassa on läsnä voimakas vaatimus sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Profeetta julistaa tuomiota köyhien sortajille. Miikan retoriseen keinovalikoimaan mahtuu myös kaidalta polulta harhautunutta kansaa kohtaan suunnattu naseva iva:

Jos tulisi mies, joka tuulta tavoittelisi ja petollisuudessaan valhettelisi: ”Minä saarnaan sinulle viinistä ja väkijuomasta”, siinä olisi saarnaaja tälle kansalle. (Miika 2:11)

Tällä kohtaa en malta olla vaihtelun vuoksi tuomatta rinnalle vuoden 1776 Biblian suomennosta, sillä siinä edellinen jae on vielä asteen verran nasevampi:

Jos joku lipilaari olis ja valheen saarnaaja, (joka sanois:) minä tahdon saarnata, kuinka teidän pitää viinaa ja väkevää juomaa juoman; senkaltainen saarnaaja olis tälle kansalle sovelias.

Miika laittaa näppinsä peliin myös Messias-povailuun:

Mutta sinä, Beetlehem Efrata, joka olet vähäinen olemaan Juudan sukujen joukossa, sinusta minulle tulee se, joka on oleva hallitsija Israelissa, jonka alkuperä on muinaisuudesta, iankaikkisista ajoista. (Miika 5:1)

Naahumin kirja julistaa tuomiota Ninivelle (eli Assyrialle). Kuitattakoon se lainaamalla yksi jae, joka ehkä aika hyvin kiteyttää Vanhan Testamentin teologian:

Kiivas Jumala ja kostaja on Herra. Herra on kostaja ja vihastuvainen. Herra kostaa vihollisilleen ja pitää vihaa vihamiehillensä. (Nah. 1:2)

Habakukin kirja on sikäli mielenkiintoinen, että Habakuk esittää heti alussa haasteen Jumalalle ja vaatii tältä selitystä ympärillään näkemäänsä pahuuteen:

Kuinka kauan, Herra, minun täytyy apua huutaa, ja sinä et kuule, parkua sinulle: "Väkivaltaa!" ja sinä et auta? Kuinka kauan, Herra, minun täytyy apua huutaa, ja sinä et kuule, parkua sinulle: "Väkivaltaa!" ja sinä et auta? Kuinka kauan, Herra, minun täytyy apua huutaa, ja sinä et kuule, parkua sinulle: "Väkivaltaa!" ja sinä et auta? (Hab. 1:2-4)

Profeettakirjaksi Habakukin kirjassa on myös poikkeuksellisen lyyristä tekstiä; sen kolmas luku onkin otsikoitu rukoukseksi (uudessa käännöksessä psalmiksi). Tässä näyte:

Paljas, paljastettu on sinun jousesi: valat, vitsat, sana. Sela. Virroilla sinä halkaiset maan. Vuoret näkevät sinut ja järkkyvät, rankkasade purkaa vettä, syvyys antaa äänensä, kohottaa kätensä korkealle. Aurinko ja kuu astuvat majaansa sinun kiitävien nuoltesi valossa, sinun keihääsi salaman hohteessa. (Hab. 3:9-11)

Sefanja saarnaa niin Israelia kuin Israelin vihollisia vastaan. Kuvaillessaan odotettavissa olevaa Herran tuomiota Sefanja harrastaa nokkelaa intertekstuaalisuutta kääntämällä ensimmäisen Mooseksen kirjan luomiskertomuksen nurinniskoin:

Totisesti minä otan kaiken pois maan pinnalta, sanoo Herra. Minä otan pois ihmiset ja eläimet, otan pois taivaan linnut ja meren kalat, viettelykset ja jumalattomat. Minä hävitän ihmiset maan pinnalta, sanoo Herra. (Sef. 1:2-3)

Muutenkin ”Herran suuren päivän” (eli tuomiopäivän) kuvailu on Sefanjalla varsin värikästä:

Vihan päivä on se päivä, tuskan ja ahdistuksen päivä, häviön ja hävityksen päivä, pimeyden ja synkeyden päivä, pilven ja sankan sumun päivä, pasunan ja sotahuudon päivä varustettuja kaupunkeja ja korkeita muurinkulmia vastaan. Minä saatan ihmiset ahdistukseen, niin että he kulkevat kuin sokeat, sillä he ovat tehneet syntiä Herraa vastaan. Ja heidän verensä vuodatetaan niinkuin tomu, ja heidän elinnesteensä niinkuin saasta. (Sef. 1:15-17)

Joonan kirja

Joona ei ole Vanhan Testamentin profeetoista merkittävimpiä, mutta varmaan tunnetuin ainakin ns. hard core -teologian ulkopuolella. Samalla Joonan tarina on Raamatun oudoimpia: Herra toimittaa "suuren kalan" nielaisemaan Joonan, joka sitten viettää kalan sisässä kolme päivää ja kolme yötä, kunnes Joonan rukoiltua Herraa kala oksentaa hänet kuivalle maalle

Mutta mitenkäs se Joona sinne kalan vatsaan päätyikään? Kiinnostavinta Joonan kirjassa ei ehkä olekaan tämä fantasiaosuus, vaan kirjan lähtöasetelma: Joona on nimittäin vastahakoinen profeetta, joka ei halua totella Herran käskyä:

Joonalle, Amittain pojalle, tuli tämä Herran sana: "Nouse, mene Niiniveen, siihen suureen kaupunkiin, ja saarnaa sitä vastaan; sillä heidän pahuutensa on noussut minun kasvojeni eteen". Mutta Joona nousi paetaksensa Tarsiiseen Herran kasvojen edestä ja meni alas Jaafoon ja löysi laivan, joka oli lähtevä Tarsiiseen. Ja hän suoritti laivamaksun ja astui siihen mennäkseen heidän kanssansa Tarsiiseen, pois Herran kasvojen edestä. (Joona 1:1-3)

Laivan päästyä merelle Herra nostattaa myrskyn. Merimiehet selvittävät arpaa heittämällä (!), että myrsky on Joonan syytä. Tällöin Joona itse ehdottaa seiloreille, että heittäkööt hänet mereen, niin myrsky asettuu. Näin tehdään.

Kun Joona sitten kalan vatsassa käytyään nöyrtyy tottelemaan Jumalan tahtoa, hänen saarnansa on lyhyt ja ytimekäs: ”Vielä neljäkymmentä päivää, ja Niinive hävitetään.”

Johtuneeko juuri profeetan selväsanaisuudesta, mutta Joonan julistus on poikkeuksellisen menestyksekäs: Niniven kansa katuu syntejään ja tekee parannuksen, minkä johdosta Jumala antaa (kerrankin) armon käydä oikeudesta ja jättää rankaisun sikseen. Mielenkiintoinen on myös Joonan reaktio Jumalan leppymiseen:

Mutta Joona pahastui tästä kovin, ja hän vihastui. Ja hän rukoili Herraa ja sanoi: "Voi Herra! Enkö minä sitä sanonut, kun olin vielä omassa maassani? Siksihän minä ehätin pakenemaan Tarsiiseen. Sillä minä tiesin, että sinä olet armahtavainen ja laupias Jumala, pitkämielinen ja armosta rikas, ja että sinä kadut pahaa. Ja nyt, Herra, ota minun henkeni, sillä kuolema on minulle parempi kuin elämä." (Joona 4:1-3)

Muut profeetat on esitetty aika yksitotisesti hurskaina Jumalan miehinä, mutta Joona on antisankari, joka välttelee hänelle varattua osaa. Kun hän sitten alistuu saarnamieheksi, hän tekee sen ns. minimisuorituksella mutta maksimivaikutuksella. Lopuksi hänellä on vielä pokkaa äksyillä Jumalalle, kun tämä jättää rankaisematta Niniveä – sen myötähän koko Joonan vaivannäkö oli tavallaan turhaa!

Yksi Vanhan Testamentin hämmentävimmistä hahmoista! Näkisin Joonan kirjasta mielelläni vaikkapa Roy Anderssonin tai David Lynchin elokuvasovituksen.